06 joulukuuta, 2016

Glitterkuorrutettu sota iskee kuin miljoona volttia

En katsonut tänä(kään) vuonna Tuntematonta televisiosta, sen sijaan valitsin ohjelmaani toisenlaisen sotakuvauksen. Dalton Trumbon romaaniin Johnny Got His Gun perustuvan Sotilaspoika-monologin on sovittanut ja ohjannut Essi Räisänen, näyttämöllä on Johannes Holopainen.

Joe on 19-vuotiaana sotaan lähtenyt nuorukainen, joka herää sairaalasta hirvittävällä tavalla vammautuneena. Ilman raajoja tai mahdollisuutta kommunikoida ei ole muuta vaihtoehtoa kuin toivoa, että joku henkilökunnasta ymmärtää morseaakkosia.

Trumbon romaani julkaistiin jo 1939 ja Joe haavoittuu ensimmäisen maailmansodan viimeisellä hetkellä. Esityksen Joe osallistuu kaikkiin muihinkin mahdollisiin sotiin sen jälkeen. Sillä loppujen lopuksi on hyvin vähän väliä sillä, mikä sota sattuu olemaan kyseessä. 

Kuolitpa vapauden, isänmaan tai demokratian puolesta, se kuoleminen on aina ihan yhtä kammottavaa. Kamalinta on kuitenkin se, ettet kuolekaan vaan jäät henkiin, juuri ja juuri.

Räisäsen tarkkanäköinen ja monikerroksinen ohjaus piirtää fragmentaarisesta tekstistä painokkaan puheenvuoron. Pauli Riikosen mm. eri aikojen televisiopuheita hyväksikäyttävä äänisuunnittelu ja erityisesti esityksen musiikkidramaturgia tekevät syvän vaikutuksen.

Lähes kaikki aistinsa menettänyttä Joeta jokaisella kehonsa värähdyksellä tulkitseva kaunis ja glitterillä kuorrutettu Holopainen heittäytyy valtavalla voimalla asian ytimeen. Esitys hyödyntää taitavasti myös hänen musikaalisuuttaan. 

Eturivissä ei säästy katsekontaktilta eikä roiskeelta. Sota on rumaa, siinä ei ole mitään kaunista, vaikka Hollywood niin meille väittääkin. Sotilaspoika jättää huteran olon, joka iskee kunnolla vasta viiveellä.

Yhdysvalloissa muuten kerätään rahaa, jotta sikäläisen tuoreehkon version taltiointi saataisiin lahjoitettua jokaisen high schoolin kirjastoon. Ei hassumpi idea, tosin trailerista päätellen siellä ollaan kyllä paljon sisäsiistimmän tulkinnan äärellä. 

*****

Trumbo - Räisänen: Sotilaspoika
Vierailu KOM-teatterin Aulanäyttämöllä 6.12.2016

20 marraskuuta, 2016

Häpeän haltuunotto

Noora Dadun Minun Palestiinani oli yksi viime vuoden vaikuttavimmista esityksistä omalla listallani. FAIL - Virheellinen esitys on jatko-osa tai ennemminkin reaktio Minun Palestiinalleni.

Tällä kertaa Dadu on sulkenut itsensä bunkkeriin, kauas katsojista pleksi-ikkunan taakse kuin radiostudioon tekemään esitystä epäonnistumisesta ja häpeästä. Virheellisyydestä ja masennuksestakin esitys kertoo.

Dadu kokee epäonnistuneensa. Miksi edellinen esitys ei ollut rohkeampi, inhottavampi ja syyllistänyt yleisöään paremmin? 

Samalla hän kertoo löytäneensä itsensä edellisen esityksen myötä erikoisesta tilanteesta. Koko ikänsä itsensä suomalaiseksi identifioinut näyttelijä rodullistetaan kertaheitolla etniseksi, arabiksi ja palestiinalaiseksi. Kutsuja sataa toiseuspaneeleihin, ohjaajat tarjoavat vain arabirooleja.

FAIL-esityksen tunnelma on - kuten aiemmassa esityksessä - intiimin henkilökohtainen, kuin kavereille juttelua. Samalla se on itselle juttelua: "no, toi äskeinen ei ollu ihan täysin totta". Kertoja on epäluotettava, hän korjaa itseään, piilottelee sitä, mitä oikeasti haluaisi sanoa. Epäonnistuu siinäkin.

Dadu pohtii aihettaan monesta suunnasta, mutta näkökulma on aina näyttelijän. Miten näyttelijä voi suhtautua esimerkiksi kulttuuriseen omimiseen eli siihen, kuka saa esittää ketä tai kuka saa kertoa kenen tarinaa?

Eikö näyttelijä olekaan tyhjä astia, joka voi olla mitä vain? Muuttuuko näyttelijän tausta aina osaksi teosta? Täytyyko olla oikeasti se, jota näyttelee? Entä jos haluaa näytellä miestä, naista, sientä, syöpää tai nuoren naisen anteeksipyytelemätöntä seksuaalisuutta?

Tässä esityksessä Dadu näytteleekin itseään. Valkokankaalla nähdään lukuisia vaihtoehtoisia tulevaisuuden Nooria 45 vuoden päästä. Taitavan näyttelijäntyön lähikuvaan tuovat kohtaukset toimivat tarkkana kontrastina kaukaa pleksin takaa itseään hyväntuulisesti häpäisevään "oikeaan" Nooraan.

Ratkaisuksi omaan virheellisyyteen ja häpeään löytyy sen armelias haltuunottaminen. Ei haittaa, jos on virheellinen, niin ovat kaikki muutkin. Ainakin itse tunnistin kipeästi Dadun demonstroimat häpeä-äänet, joita saattaa päästä suusta vuosienkin päästä tapahtumasta. Nauroin niin, että itkin.

Emilia Kokon hahmon Turisevan Tissin cameo sekä Eeva Semerdjievin koivuasuinen aaria jäävät minulle täysin ilmaan, mutta esitys on kaikessa poukkoilevuudessaan ja virheellisyydessäänkin kiintoisa ja pitkälle ajateltu. 

*****

Esitys Kiasma-teatterissa osana Baltic Circle -festivaalin ohjelmaa 19.11.2016

19 marraskuuta, 2016

Pinnan alle ja kohti kipua

Siinä missä H.C. Andersenin Pieni merenneito rakastuu ihmiseen, kohdistuu Salla Hakanpään ilma-akrobatia- ja sukellussoolossa Dive naisen rakkaus katkarapuun. No, ihmisvartaloiseen, mutta äyriäiseen kuitenkin.

Valkoisessa hääpuvussa rakkaudesta ranskaksi laulava nainen etsiytyy köyden avulla vedenalaiseen maailmaan, mutta vasta siellä itsensä (ja punaisen mekon myötä naiseutensa) löydettyään irtoaa vastakaikua armaaltakin. 

Tämä siis draamaorientoituneen katsojan banaalihko tulkinta hieman naiivista narratiivista. Esityksen on ohjannut nykysirkuksen ja fyysisen teatterin WHS-ryhmän Ville Walo.

Mutta ei se tarina niin tähdellinen tässä esityksessä olekaan, vaan vedenpinnan yllä ja alla tapahtuva liike. Vaikka tiedän entuudestaan, että Hakanpää on paitsi ilma-akrobaatti, myös vapaasukeltaja, tuntuvat hetket pinnan alla ikuisuuksilta. Kamera välittää altaan pohjalla tapahtuvan valkokankaalle. 

Kaksi erilaista elementtiä kohtaavat, niin myös kaksi täysin erilaista tapaa käyttää kehoa. Vertikaaliköysi vaatii lihastyötä, kun taas pinnan alla olennaisinta on kuluttaa mahdollisimman vähän energiaa ja happea. Köydessä painovoima vetää alas, veden alla keho pyrkii pintaan.

Esityksen viipyilevä tunnelma ja lempeä huumori viehättävät minua aika lailla. Jere Mönkkösen valojen ja Anne Jämsän lavastuksen myötä jopa ankea uimahalli muuttuu maagiseksi.

Toinen viikonlopun nykysirkusesitys on kaikkea muuta kuin lempeä. Svalbard Companyn All Genius All Idiot on huikean taitava teos, jota en kuitenkaan ihan heti välittäisi nähdä uudelleen, sen verran kivuliaan häiritsevä se on.

Monenlainen taito - sirkus, tanssi ja musiikki - puetaan rumaan ja järjettömään asuun. Akrobatia kohtaa aggression, ihminen eläimellisyyden. 

Santiago Ruiz Albalate heittää hölmistynyt ilme kasvoillaan häkellyttävän kiinalainen tolppa -numeron, pöksyt takaperin pöljäilevä Tom Brandt tekee saman vertikaaliköydellä. John Simon Wiborn paiskoo itseään kanveesiin ja seisoo päällään, kuin henki olisi siitä kiinni.

Esityksen keskiöön nousee kerubikasvoinen Benjamin Smith, joka paitsi osallistuu banquine-ryhmäakrobatiaan, laulaa ja soittaa läpi esityksen muiden liittyessä ajoittain joukkoon. Hirvensarvissaan, hillittömissä platform-koroissaan ja verkkosukkahousuissaan hän on trans-queer-drag-pin up suoraan painajaisista.

Tunnelma on ahdistava, väkivaltainen ja seksuaalisesti alistava, eikä kakkosrivissäkään istuessa ole turvallinen olo. Tekijöiden taito on viedä tilanteet juuri sille rajalle, että kohta käy huonosti, mutta ei sen pidemmälle. 

Cirkon What the Circ? -minifestivaalilla esitetyt Dive ja All Genius All Idiot ovat hienoja esimerkkejä siitä, miten nykysirkus vähät välittää genrerajoista.

*****
Esitys Kallion Urheilutalon uimahallissa 18.11.2016

Esitys Cirko - Uuden sirkuksen keskuksessa 19.11.2016

18 marraskuuta, 2016

Kadonneiden juurien metsästäjät

En ole lukenut Miika Nousiaisen Juurihoitoa, joten en osaa ottaa kantaa, miten Aleksis Meaneyn dramatisointi ja ohjaus sitä käsittelee, ovatko henkilöt ja tapahtumat samanlaisia kuin kirjassa tai tavoittaako esitys kirjan tunnelman. 

Ennen esitystä huomaan, miten 80-luvun lapsi minussa kokee nostalgiaa, kun rautaesirippu on käytössä. Se on kuitenkin enne, Katri Rentton lavastus on kovin raskas, monimutkainen ja hidastaa esityksen tahtia.

Jatkuva roudaaminen alkaa puuduttaa [pun intended, hammaslääkäritermistö kun on koko tarinan läpäisevä metafora]. Kun lokaatio vaihtuu usein ja käytössä on laadukasta videotekniikkaa, en ymmärrä, miksi joka välissä täytyy näyttämömiesköörin lompsia paikalle siirtelemään kömpelöitä korokkeita.

Esitys kertoo perhe-elämää heikosti kestäneen Onni Kirnuvaaran jälkipolvista. Pekka Kirnuvaara asioi Esko Kirnuvaaran hammaslääkärituolissa ja saa lopulta veljensä mukaan matkalle etsimään yhteisiä juuria. Lieksan, Södertäljen, Thaimaan turistirannan ja Australian takahikiän kautta kulkeva matka kasvattaa sisarussarjaa enemmänkin. 

Rinnakkain kulkee paitsi identiteetin ja omien juurien etsimisen teema, myös erilaisuuden pelko ja muukalaisviha. Pohjois-Karjalan romanien, ruotsalaislähiön maahanmuuttajien tai Australian aboriginaalien kokemukset kudotaan mukaan Onnin ja jälkeläistensä tarinaan.

Markku Maalismaan herkullinen Esko on monomaaninen ja erityisestynyt hammaslääkäri,  Esa-Matti Longin Pekka keskushenkilöksi varsin vähäluonteinen ja lapsenomainen copywriter. Pirjo Longan Sari on södertäljeläinen työtön kampaaja, jonka perheessä näkyy ruotsalainen maahanmuuttopolitiikka kirjavimmillaan. 

Esko on sisarussarjasta ainoa, joka oikeasti kehittyy ja muuttuu matkan varrella, muut tuntuvat lilluvan omassa liemessään ihan tyytyväisinä. Ärhäkän Sarin tehtäväksi jää olla poliittisesti epäkorrektien irtoheittojen ehtymätön lähde. 

On varmasti monia syitä, miksi esityksen näyttelijäluku on pidetty pienenä, ja ehkä Onni Kirnuvaaran jälkikasvu on haluttu pitää ainakin jotenkin lähellä näyttelijöiden realistista ikää. Tämä ratkaisu aiheuttaa kuitenkin sen, että nuoret naiset (Annika Poijärvi, Anna-Riikka Rajanen) näyttelevät kaikki vanhatkin. 

Ei niin, etteikö tämä olisi sallittua, mutta kun valittu näyttelijäntyön rekisteri jättää tyypittelyt vähemmälle, vaihtuvat äitihahmot jäävät laimeiksi ja erottuvat toisistaan lähinnä puvustuksella. Petri Manninen hoitelee kaikki miespuoliset sivuhenkilöt, myös räyhäkkään Arvo-sedän.

Romaanisovitusten ongelma on usein kerronnan siirtäminen monologeiksi. Niin tässäkin, polveilevaa tarinaa kerrotaan monisanaisesti ja Onnin loppuvaiheita kerratessa alkaa matkaväsymys jo painaa. Henkilöiden sarkastiset kommentit toimivat ehkä kirjan sivulla, kun lukija voi jäädä niihin makustelemaan, mutta näyttämöllä ne aiheuttavat melkoista tyhjäkäyntiä.

Mietin tätä kirjoittaessani pitkään, että mikä esityksessä minua oikein häiritsi ja selailin blogeja löytääkseni tietoa, miten kirja oli vastaanotettu. Törmäsin useammankin kerran ilmaisuun "hyvänmielen kirja". 

Siinä se! Esitys on kaikesta kiroilustaan huolimatta jotenkin lällyn lämminhenkinen. Todelliset jännitteet puuttuvat, kun kaikki henkilöt ovat yhtä hyväntahtoisia pyrkimyksissään. On tietysti vähän tragikoomista, että Juurihoito tuntuu nimenomaan hampaattomalta.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Juurihoito
Kantaesitys Kansallisteatterin Pienellä näyttämöllä 16.11.2016

15 marraskuuta, 2016

Ikonista isäkuvaa rikkomassa

”Onhan se varmasti palanut kokonaan?” kysyy nainen krematorion vahtimestarilta. Se, johon viitataan on isä, taiteilija Tyko Sallinen (Santeri Kinnunen), kysyjä tytär Taju (Ursula Salo), jonka nimellä Irja Salla kirjoittamassa Isä ja minä -teoksessa esiintynyt pyhimysmäinen ja rakastava isä huutelee vielä haudan takaakin kirouksiaan tyttären korvan juuressa.

Liisa Urpelaisen kirjoittama Taju-näytelmä katsoo kirjailijan lapsuutta ihannekuvan takana. Nerona pidetty ekspressionisti Tyko Sallinen on kotioloissa tyranni, joka lakkaamatta alistaa vaimoaan, jälkipolvien paremmin Mirrinä tuntemaa Helmiä (Iida Kuningas).

Tyko inhoaa aistillista vaimoaan, vaikka vielä enemmän inhoaa omaa lihallista himoaan. Ensimmäisen lapsensa hän lähettää vaimolta kysymättä Tanskaan kasvattilapseksi. Eron jälkeen itselleen kaappaamaansa Tajua isä kasvattaa ”kunnon mieheksi”. Eihän oikeasti ole kuin yksi sukupuoli, mies, josta nainen on vain huonompi teelmä.

Ilman lämpöä jäänyt tytär hakee aikuisena rakkautta lukemattomien miesten syleistä, mutta ei löydä rauhaa ja päätyy lopulta Nikkilän mielisairaalaan kirjoittamaan fiktiivistä lapsuusidylliään. 

Laura Jäntin ohjaamassa esityksessä hypitään 60-luvun Nikkilästä 20-luvun taitelijakoti Krapulaan ja 40-luvun sotaakäyvään Saksaan. Kaiken keskiössä on Ursula Salon maanisen kehollisesti esittämä eri-ikäinen Taju. Jokainen näkökulma on hänen ja voi yhtä hyvin olla totta tai mielisairaalassa kuviteltua todellisuutta. 

Eero Ojasen soittama flyygeli on lähes ainoa lavastuselementti ja toimii niin junana, pikkulana kuin pommisuojanakin. Tajun kirjoituskone laulaa rytmiä kohtauksille.

On hetkiä, kuten Tajun ja äidin salainen kohtaaminen ulkohuussissa, Tykon taiteilijatoveri Jalmari Ruokokosken (Rauno Ahonen) huoli tytön äidittömyydestä tai nuoren saksalaissotilaan (Antti Lang) kanssa koettu pikarakkaus, jolloin esitys löytää inhimillisiä ja koskettavia sävyjä. Mutta pääasiassa Pengerkadun pienellä näyttämöllä näytellään kuin isommalla, tunteiden vyöry tulee silmille, mutta ei iholle. 

Mirri on lähes pyhimysmäinen uhri. Tykon julmuus ei tunnu julmalta, kun sen kontrastiksi ei ole tarjolla rakkautta. Rankkuus ei tunnu rankalta vaan rankistelulta, koomiset kevennykset taas turhalta yleisön naurattamiselta. Erityisesti saksalaisen Pension Klaran seksuaalisesti epäilyttävistä hahmoista revitään aika köykäistä huumoria. Näytelmän subjektiivinen näkökulma on toki Tajun, mutta tasapaino puuttuu.

*****

Kantaesitys Pengerkadun näyttämöllä 10.11.2016
Arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 15.11.206

13 marraskuuta, 2016

Epämukavuusalueen juhlaa

Vuonna 2008 olin kriitikkokeikalla Leea Klemolan Kohti kylmempää -näytelmän ensi-illassa, jossa sain yhden epäammattimaisimmista naurukohtauksistani koskaan. Tapaukseen liittyi Markku Eskelisen huskykoiran tulkitsema Hectorin Yksinäinen tinasotamies.

Vaimoni, Casanova -esityksessä olen aika lähellä samanlaista kyyneleitä tirsuttavaa hysteriaa, tällä kertaa syypäänä ruotsalainen person av granne -naamioteatteriperinne ja sen hahmo knussliga granne. Perinnettä avataan käsiohjelmassa laajemminkin, kuten myös roolihenkilöiden biografiaa. Harvoin kikatuttaa jo ennen esitystä.

Ilkeän tässä kohtaa käyttää erisnimeä yleisnimenä: näytelmä on klemolaa parhaimmillaan, sen sisäinen maailma on rikas ja yksityiskohtainen, absurdismissaan täysin looginen. 

Näyttelijä Kyllikki Lalla (Seija Pitkänen) palaa kahden vuoden sairauslomalta näyttämölle, taustalla varjostaa teatterinjohtajana harjoitettu seksuaalinen häirintä. Näytön paikka on myös kahden hengen Casanova-näytelmän käsikirjoittajalla, ohjaajalla ja toisella näyttelijällä, narikkavahdin päivätöistä ponnistavalla Antero Jokisella (Miko Kivinen) sekä alalta jalansijaa etsivällä, naamioteatterista ja hoivataiteesta lopputyötään tekevällä Maaria Saariketulla (Meri-Maija Näykki). 

Tilannetta eivät varsinaisesti rauhoita ne entiset häirityt, koreografi Ari Vierelä (Antti Lahti) sekä tekniikan jätkät Manu ja Timo (Aki Pirskanen ja Jussi Konttinen). Mutta turvallisilla vesillä ollaan niin kauan, kuin pidetään kaikki musiikki pois harjoitustilanteesta, Kyllikillä kun on musiikin soidessa taipumus alkaa hieman liian tunteelliseksi ja siitä ei seuraa kuin ongelmia.

Kyllikin selkä on kipeä, lääkäripuoliso Jukka Merenmies (Annukka Blomberg) epäilee, että selkäkipu peittää tunteet, joita Kyllikki ei ole valmis tuntemaan. Ja niitä tunteitahan riittää. Kelpaanko näyttelijänä, naisena, ihmisenä? Kun vielä olisi halua astua edes kerran elämän virtaan, mutta menikö mahdollisuus jo?

Klemola vie roolihenkilöt jatkuvalle epämukavuusalueelle. Ja tämä epämukavuusalue ei ole se, joka johtaa itsensä ylittämiseen, ei, tämä päinvastoin aiheuttaa vain yhä enemmän sitä epämukavuutta. Kaikki on ihan hirveän kiusallista, nolottavaa ja siksi kouriintuntuvan inhimillistä. 

Naurattaa ja samalla vähän itkettääkin poloisten puolesta. Esityksessä olisi tiivistämisen varaa, mutta toisaalta tilanteiden hieman liian pitkälle meneminen tuottaa myös katsojassa samaa kiusaantuneisuutta kuin henkilöissään. 

Näyttelijät ovat sisäistäneet Klemolan luoman maailman- ja ihmiskuvan, mutta erityisesti esitys on keski-ikäisen naisnäyttelijän juhlaa. Seija Pitkäsen ja Annukka Blombergin roolityöt ovat ylitsepursuavan övereitä ja samalla kipeän inhimillisiä. 

Blomberg tekee housuroolinsa niin pienillä miesviitteillä kuin mahdollista, Jukan refluksiyskä on henkilön määrittämiseen riittävä. Pitkänen on puolestaan klemolalaisen näyttelijäntyön ruumiillistuma, rosoinen ja herkkä, niin estynyt, että myötähävettää ja toisaalta niin auki, että kaikki tulee läpi.

Vaimoni, Casanova nousee Kokkolan ja Jessikan pennun rinnalle lempiklemolakseni. Siinä kirkastuu kaikki olennainen, syvä myötuntoinen ymmärrys ihmisyydestä ja kyky nähdä minkä tahansa aiheen absurdit mahdollisuudet.

*****

Esitys 12.11.2016

08 marraskuuta, 2016

Vapauttava Hamletinkone

Jos onkin tänä syksynä nähtyjen esitysten outous ja heikko tarttumapinta jossain määrin päässyt ärsyttämään, niin Heiner Müllerin Hamletinkone menee niin monelta osin yli kaikesta, että se on tavallaan jo ihan valtavan vapauttavaa. 

En edes yritä ottaa Lauri Maijalan ohjaamaa raadollisen väkivaltaista ja samalla hämmentävän hilpeää esitystä ns. haltuun, vaan annan sen suosiolla mennä jollekin ei-kielelliselle, epäanalyyttiselle tasolle. Naurattaa aika paljon, idealismin romahduksessa on surkuhupaisa sävy.

Korkokengissään horjahteleva Marzi Nymanin näköinen Ofelia ja Niko Saarelan oloinen keski-ikäinen ahdistukseensa jämähtänyt Hamlet ovat tässä suljetussa universumissa juuri oikeanlaiset. Limbossa ollaan.

Diktaattorin petturina teloitettu ruumis syötetään hautajaissaatolle. Hamletin depressio ei helpotu punaviinillä, ei ilokaasulla eikä edes sukupuolirooleja vaihtamalla. Ofelian itsetuhoisuus on viileää. Vallankumoukseen voi osallistua kummallakin puolella yhtä aikaa, mikään ei silti muutu. 

Nymanin ihmisääntä ja instrumentteja sämpläävä musiikki on ylitsevuotava sinfonia epätoivolle ja itsepetokselle. Teksti on nihilistinen, ohjaus karnevalistinen, näyttämökuva meditatiivinen installaatio. 

Kuolleiden yliopiston portailla istuvat Malcolm X, Juri Gagarin, Lawrence Olivier, Hella Vuolijoki. Annan tekstin lukemattomien viittausten muihin teksteihin valua minuun ja minusta, jättävät jälkeensä ehkä jotakin. 

*****

KOM-teatteri: Hamletinkone
Esitys 7.11.2016

04 marraskuuta, 2016

Inhimillisyyden hauraus

Ennen Meidän luokka -esitystä juttelemme ystäväni kanssa siitä, että miksi sitä taas on pitänyt tulla tämmöiseen, kun tietää, että paha mieli siitä tulee kuitenkin. Väliajalla voimme molemmat fyysisestikin aika huonosti.

No, miksi sitten Tadeusz Slobodzianekin näytelmä, joka kertoo juutalaisten kansanmurhasta pienen puolalaisen koululuokan kautta, pitää käydä katsomassa? Esimerkiksi siksi, että holokaustista on vain kaksi sukupolvea, eikä sellaiseen johtava ajattelu ole kadonnut mihinkään. Niin kotimaassa kuin kauempanakin on poliitikkoja ja presidenttiehdokkaita, jotka puhuvat erivärisistä tai muuten itsestään poikkeavista ihmisistä alempina ja huonompina.

Satu Rasilan ohjaama esitys on varsin vähäeleinen, ollaan ilmiselvästi ja peittelemättä teatterissa. Roolihenkilöt, elävät ja kuolleet, kertovat tarinaa yksi kerrallaan, joskus useampi näkökulma risteää ja haastaa toisensa. Oikeastaan mitään kamalaa ei näytetä, mutta kaikki kerrotaan yksityiskohtaisesti. Katsoja rakentaa kuvat täydellisiksi omassa mielikuvituksessaan. Tuntuu ihan hirveän pahalta.

Markus Tsokkinen on rakentanut katsomon ympärille ladon, joka saa näytelmän kuluessa valtavan merkityksen. Kalle Ropposen valot sekä Kristian Ekholmin musiikki ja äänet rakentavat tilasta täydellisen. Vaikka ollaan turvallisessa esiintyjä/yleisö-suhteessa, tulee näytelmä poikkeuksellisella tavalla syliin.

Kymmenen näyttelijää - Wanda Dubiel, Raimo Grönberg, Susanna Haavisto, Samuel Karlsson, Seppo Maijala, Matti Onnismaa, Jukka Rasila, Markus Riuttu, Seela Sella ja Timo Torikka - tekevät monitahoista työtä lapsesta kunkin omaan loppuun saakka. 

Roolihenkilöistä itseäni koskettaa erityisesti Wanda Dubielin Dora ja Raimo Grönbergin Menachem. Dubielin kipu tuntuu omassa kehossani, mutta Grönbergin silmät vetävät katseeni itseensä heti alusta, kun luokkatoverit ovat vielä lapsia ja lopussa, kun raakuuksiin itsekin syyllistynyt Menachem ratkaisee oman kohtalonsa. Menachemin viattomuuden katoamista on melkein raastavampi katsoa kuin muiden kohtaamaa väkivaltaa.

Kuolleet eivät lähde mihinkään, he jäävät tänne meidän joukkoomme. Kun Amerikasta käsin kotimaan kohtaloita seuraava Samuel Karlssonin kirkasotsaisesti esittämä rabbi Abram lopulta luettelee koko sukunsa, ei enää uudestaan niitä, jotka kuolivat puolalaisessa ladossa, mutta ne, jotka jäävät hänen jälkeensä, itken samaan aikaan lohdutonta ja katarttista itkua.



Näin viikko sitten Teatteri Takomon ja Klockriketeaternin yhteistuottaman Noitavainon, mutta teksti jäi puolivalmiina roikkumaan. Tunnustan, että olen kärsinyt pienoista kirjoittajan kriisiä tänä syksynä, esityksistä on ollut vaikea saada otetta ja niistä on ollut vielä vaikeampi kirjoittaa. Näitä tulee aina välillä, mutta aina se yhtä paljon ahdistaa.

Työryhmän kirjoittama ja Akse Petterssonin ohjaama Noitavaino kuitenkin puhutteli minua, kirjoittaminen jäi enemmänkin aikataulullisista syistä. Esitys puhuu yhteisöistä ja yksilöistä, tarpeesta olla osa jotakin ja tarpeesta olla oma itsensä. Se puhuu yhteisöä sisältäpäin nakertavista raivokohtauksista, selän takana juoruamisesta. 

Esitys kehottaa minua pohtimaan kaikkea sitä, millä tavalla olen itseäni muuttanut, naamioitunut joksikin muuksi sopiakseni johonkin yhteisöön. Ja toisaalta sitä, miten paljon olen ehkä menettänyt uppiniskaisesti yksilöyttäni vaalimalla.

Esitys on höyhenenkeveä ja lyijynraskas. Kohtaukset ovat kipeitä, helliä, raastavia, rumia, lämpimiä, mitä milloinkin sattuu tulemaan ja kenen näkökulma kulloinkin on vuorossa.

Klockriken Carl Alm ja Matti Raita sekä Takomon Mark Gassot, Niina Hosiasluoma, Ella Lahdenmäki, Hanna Raiskinmäki ja Jukka Ruotsalalainen vierailevalla Eeva Soiviolla vahvistettuna ovat tavattoman kiintoisa joukko. Samalla tavalla kuin Meidän luokan ensemblessä, jokaisessa on esiintyjänä jotakin hyvin erityistä ja kiehtovaa, yhdessä he ovat suurempi kuin summansa.

Huomaan, että Noitavaino asettuu Meidän luokan nähtyäni ihan toiseen perspektiiviin. Ei tarvita paljoakaan, kun yhteisö kääntyy yksittäisiä jäseniään vastaan ja polttaa heidät roviolla, kuvaannollisesti jos kohta ei konkreettisesti. Raja inhimillisten ja epäinhimillisten tekojen välillä on hauras.

*****

Esitys 3.11.2016

Esitys 26.10.2016

23 lokakuuta, 2016

Näyttelijät nappuloina koneistossa

Kristian Smedsin edellinen ohjaus Suomen Kansallisteatterin residenssitaitelijana, Tabu - Ihmisen ääni, pyöritti suuren näyttämön teknisen koneiston avulla katsojan silmien eteen universumin kokoisia kuvia ja jätti näyttelijät ilman ääntä.

Just filming on jokaiselta ulottuvuudeltaan pienempi. Ollaan Willensaunassa, jonne kuljetaan punaisten samettiverhojen ja sankan teatterisavun läpi.

Näytelmä alkaa. Naista (Annamária Láng) kammataan pitkään ja hartaasti. Tulee mies (Juhán Ulfsak) puolikkaassa haarniskassa ja miekka kädessään ja kertoo lapsuuden muistonsa teatterin kulisseista. Tunnelma on lempeän humoristinen. He ovat näyttelijöitä työssään. 

Kuvaus alkaa, mies flirttaa pidättyvälle naiselle, mutta kun nainen ottaakin ohjat, kokee mies yhtäkkiä tulleensa fyysisesti ja emotionaalisesti loukatuksi. Haavoittuvuudella ja seksuaalisilla valta-asetelmilla leikitään, mutta vaaka ei koskaan keikahda aivan kokonaan kumpaankaan ääripäähän.

Lopulta näyttelijöiden asema selviää, kun näyttämöhenkilökunta ensin sotkee paikat, luo illuusion jostakin, jota on tapahtunut ja sitten siivoaa jäljet. Valta on heidän, näyttelijät ovat vain pieniä nappuloita koneistossa. 

Entisistä kommunistimaista tulevat näyttelijät - Láng Unkarista ja Ulfsak Virosta - tulkitsevat herkullisesti ikonista venäläisyyttä. Ylenpalttinen ystävällisyys kääntyy viistoon, kun babuskat alkavat dubata elokuvan seksikohtausta.

Yksittäisistä kuvista, puolikkaista kohtauksista koostuva Just filming on ylpeällä tavalla vaatimaton, samaan aikaan hieman kieli poskessa ja kohti hartautta pyrkivä.

Esityksen osa-alueet ovat kiinnostavan kitkaisessa suhteessa toisiinsa. Verneri Pohjolan, Pekka Kuusiston ja Timo Kämäräisen musiikki on räkäisen melankolista. Teemu Nurmelinin valot ja saksalaisen Lennart Laberenzin videoprojisoinnit ennemminkin rajaavat piiloon kuin nostavat valokeilaan. 

Ulfsak ja Láng ovat karismaattisia näyttelijöitä, joiden pelkkää olemista on kiinnostavaa katsoa. Yhtä kiinnostavaa on näyttämöhenkilökunnan työ, jonka Smeds nostaa samanarvoiseksi. Kuten kuuluukin.

Arkinen katunäkymä, seinälle kuin metsästyskivääri nostettu mikkipuomi, kynttilöiden väpättävä valo. Charles Bronsonin silmät Huuliharppukostajassa. John Malkowichin ja Debra Wingerin rakkaudeton akti Suojaavassa taivaassa.

Just filming -teoksen kuvat ovat kaikessa kaoottisuudessaan viimeiseen saakka rakennettuja. Joka kerran, kun kuvittelen ottaneeni sen haltuun, erehdyn.

*****
Kantaesitys Willensaunassa 14.10.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 19.10.2016

08 lokakuuta, 2016

Outojen eläintila

Ei kannata kuvitella, että Ryhmäteatterin Farmi - Orwellin eläinidylli olisi sovitus Eläinten vallankumouksesta. Tässä tarinassa riistävää ihmistä vastaan nousseet eläimet ovat enää historian havinaa, kohottava satu, jota kerrotaan joka aamu ja jonka kaikki osaavat ulkoa.

George Orwellin luomaa maailmaa ja tätä nykyistä on yhteen ajatushautonut nelikko Sinna Virtanen, Linda Wallgren, Juha Hurme ja Henriikka Tavi. Virtanen ja Wallgren ovat ohjanneet ja tuottaneet tekstin yhdessä näyttelijöiden kanssa. Kollektiivisesti toteutettu esitys väistää yhtä totuutta ja selkeää väittämää.

Vallankumous on ollut ja mennyt jo sukupolvia sitten, jäljelle jääneet ovat ihmistyneitä eläimiä - tai eläimenkaltaisia ihmisiä, eroa ei enää näe - , jotka hieman pöllämystyneinä kaipaavat tuohon sankareiden aikaan, jolloin vielä oli voimaa astua epäkohtia vastaan. Nyt arki toistuu aina samanlaisena, konfliktit ovat enää pinnan alla eikä unelmia oikein osata unelmoida.

Edelleen vallankahvassa on possu (Tiina Weckström), valistunut yksinvaltias. Ihmisen valta eläimeen, eläimen valta toiseen eläimeen ei ole alistavaa, mutta epäselväksi se ei jää. Muita palvelevaa lammasta (Joel Mäkinen) nolostuttaa oma porvarillisuus. Itsekäs kana (Joanna Haartti) pyrkii yhteyteen toisten kanssa, mutta kömpelöt lähestymisyritykset jäävät vaille täyttymystään. 

Maailman pienin hevonen (Milla-Mari Pylkkänen) keskittyy kauniina olemiseen, kun taas kissaa (Samuli Niittymäki) vaivaa silkka synkkyys. Kaikille tulee aika helposti paha mieli, mutta onneksi asiat aina puhutaan selviksi. Jos ei keskenään, niin sitten suuren tuntemattoman, yleisön kanssa.

Esityksen voima on sen hykerryttävässä näyttelijäntyössä sekä lavastaja Kaisu Koposen, pukusuunnittelija Ninja Pasasen sekä valo- ja videosuunnittelija Ville Mäkelän luomassa sopivasti oudossa estetiikassa. 

Tuomas Skopan musiikki ja Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelu täydentävä unen logiikalla toimivan maailman. Näyttelijöiden musikaalisuuden myötä rakentuu poikkeuksellisen vaikuttavia hetkiä. 

Farmi ammentaa tekijöidensä hämmennyksestä ja turhautumisesta maailmantilaa ja kokemukseen perustumatonta nostalgiaa kohtaan. Se on vahvasti ajassaan kiinni, mutta silti jossakin läpipäästämättömässä kuplassa kelluva. 

Esitys ei tyhjennä valtavaa aihettaan, mutta saisi viedä outoutensa pidemmällekin. 

*****

Kantaesitys 6.10.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 8.10.2016

21 syyskuuta, 2016

Manipuloitua todellisuutta

Q-teatterin uuden kantaesityksen Kevyttä mielihyvää näyttämökuva on kuin päivitetty versio keväällä nähdyn Tavallisuuden aaveen maailmasta. Jälleen kerran kehyksiin on rajattu niukasti sisustettu olohuone, jossa ruokapöytäkin on samassa kohdassa. 

Ankean beigen sijaan Jani-Matti Salon lavastus ja valot ovat kuitenkin korostetun tyylikkäät, valkoiset seinät ja lattia kiiltelevät rosottomina. Voimakkaat valopinnat piirtävät henkilöt kuin paperinuket taustaa vasten.

Visuaalinen maailma korostaa Antti Hietalan käsikirjoittaman ja ohjaaman esityksen kylmää sisäistä maailmaa. Jälleen yksi keski-ikäinen mies on kriisissä: keskushenkilö Alpo (Tommi Korpela) kokee, että todellisuus ympärillä onkin taitavasti manipuloitu illuusio.  

Alpo tuntee kyllä tunteita, kuten surua saattohoidossa olevasta äidistä, mutta ne muuttuvat surrealistisessa kierteessä epätodellisiksi. Tätä sisäistä ristiriitaa hän purkaa hypnoterapeutti Oonan (Pia Andersson) kanssa. 

Terapian myötä Alpon elämästä tulee sarja samanlaisina, mutta silti aina jotenkin muuntuen toistuvia kohtauksia, joihin sekoittuvat myös Gitta (Minna Haapkylä), Robert (Jussi Nikkilä) ja Tuomo (Jani Volanen), jota kukaan ei oikein tunne.  

Ylemmän keskiluokan kekkerit kiertävät samaa pinnallista kehää, variaatio toisensa jälkeen murenee palasiksi ja virittyy uuteen suuntaan. Tunteet kuohahtavat resetoituakseen jälleen hetken päästä neutraaliin alkutilanteeseen.

Tavallaan esityksessä on kaikki elementit kohdallaan: huoliteltu ohjaus, harkittu visuaalisuus ja äänimaailma. Näyttelijätkin tekevät varmaa perustyötä. 

Korpela ja Nikkilä löytävät etäisten veljesten välille pienen mahdollisuuden yhteisymmärrykseen. Volanen puolestaan tasapainottelee tutunoloisesti koomisen ja vaarallisen rajalla. Haapkylä ja Andersson tuntuvat sen sijaan valitettavasti jäävän yksiulotteisten rooliensa varjoon. 

Näytelmän lähtökohta ja toisteinen rakenne ovat jollain tasolla kiehtovia, mutta joku viimeinen silaus siitä jää puuttumaan. Esitys antaa odottaa syvempää oivallusta, mutta jättää kuitenkin ilman. Ehkä se tällä tavoin terävästi peilaa päähenkilönsä kokemusta todellisuudesta.

*****

Kantaesitys 15.9.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 21.9.2016

20 syyskuuta, 2016

Armollinen katse kohti itseä

Kansallisteatterin Willensaunassa nähtävä Sinuus hakee blogien, vlogien, instan ja vaikka sun minkä somen kautta maailmaa katsovien päähenkilöidensä elämään vertauskohtaa Samuel Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä. 

Mutta vain sitaattioikeuden verran, sillä Beckettin perikunta kieltää näytelmän naisroolituksen. Niinpä vieläkään, vuonna 2016 Godot’a odotellessaan ihminen ei voi olla nainen.  Beckettmäiseen mielentilaan sujahdetaan silti tunnistettavasti. 

Mystisen Herra Godot’n sijasta somesukupolven Didi ja Gogo, näytelmän käsikirjoittaneet ja ohjanneet Anna Paavilainen ja Marja Salo, odottavat seuraajia, liketyksiä, muiden ihmisten huomiota, mitä tahansa, mikä tekisi itsestä merkityksellisen. Blogin nimeä ja sisältöä veivataan loputtomiin, päätöksiä ei irtoa, vaikka tuntuu, että tänäänkin saatiin taas paljon aikaiseksi.

Median ja markkinavoimien luoma naiskuva on kapea, vain täydelliseksi muokattu kelpaa. Miten koskaan voi hyväksyä itseään, kun otsikot ja mainokset muistuttavat jatkuvasti omasta epätäydellisyydestä? 

Ja miten onnistuu näyttämään siltä, ettei yhtään ajattele ulkonäköään, vaikka ajattelee sitä ihan koko ajan? Ihoa pitää näyttää, mutta ei liikaa, muuten vaarana on slutsheimaus, vaikka samalla kuvastolla myydään ihan kaikkea mahdollista.

Kollaasimaisen alun jälkeen näytelmän toinen osa on katsomistyöpaja, mutta katsojaa ei osallisteta epämukavuusalueelle asti. Haastavia ajatuksia ja henkilökohtaisia tunteita työpaja saattaa kuitenkin aiheuttaa.

Ennen kuin Salo alkaa suorittaa itselleen asettamaansa tehtävää, hän sanoo: Onni alkaa siitä, mihin pelko loppuu. Tehtävää - itsensä yllättämistä - Paavilainen kehottaa katsomaan armollisesti. Se ei ole helppoa, mutta kannattaa yrittää. Vaikeampaa on suunnata armollinen katse kohti itseä.

Paavilainen ja Salo kyseenalaistavat myös itsensä ja oman positionsa. Olisiko esityksen katsominen samalla tavalla kiinnostavaa, jos esiintyjät eivät olisikaan kauniita, laihoja, taitavia ja kykeneviä?

Sinuus ei toki ole ensimmäinen y-sukupolven naiskuvaa ja mediaa käsittelevä teos, mutta aihe on viimeaikoina tullut vastaan lähinnä teatterin vapaalla kentällä. 

Se, että nuoret naiset alkavat saada ääntään kuuluviin myös Kansallisteatterissa - jos kohta yhdellä sen pienimmistä näyttämöistä - osoittaa, että instituutiotkin voivat pysyä mukana muutoksessa. 

*****

Suomen Kansallisteatteri: Sinuus
Kantaesitys 16.9.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 20.9.2016

19 syyskuuta, 2016

Mietitään sitä etiikkaa sitten myöhemmin

Ai että. Minä niin tykkään Juha Jokelan dialogista. Jokelalla on aivan erityinen taito rakentaa teksti yhtäaikaa johonkin yhteen aiheeseen syvälle porautuvaksi ja samalla luontevaksi ja suuhun sopivaksi. 

Näyttämöllä keskustellaan kiivaasti vaikka suprajohteista ja aivotutkimuksesta, mutta katsomossa ei tule tyhmä olo. Henkilöt puhuvat hengästyen itseään jatkuviin pusseihin, ja katsojana saa vain nauttia matkasta.

Sumu, alaotsikoltaan itsesensuurikomedia, pyörii lääketieteen, teknologian ja idänpolitiikan ympärillä. Tutkijoiden start-up on kehittänyt alaa mullistavan aivokuvannuslaitteen, joka pääsee mukaan ministeriön vientihankkeeseen. 

Kauppaa aletaan hieroa venäläisen ostajan kanssa ja sitten tapahtuu Krim. Pikkufirma onkin yhtäkkiä kansainvälisen selkkauksen ytimessä.

Idealistinen tutkija Taisto (Jani Karvinen) ja ruplaksi puhuva myyntimies Jone (Kari Ketonen) ovat pian törmäyskurssilla, välissä muina sveitseinä koettaa selviytyä opportunistinen toimitusjohtaja Olli (Timo Tuominen).

Olli koettaa hoitaa asiat parhain päin, mutta suusta pääse jatkuvasti sammakoita: "- Tehään tää projekti pois alta ja mietitään etiikkaa vasta sen jälkeen. - Mites toi nyt kuulostaa aika pahalta, kun sen noin sanoo." Miten paljon kompromisseja voi tehdä, ennen kuin sielu irtaantuu ruumiista?

Pakkaa sekoittaa simultaanitulkki Larissa (Elena Spirina), jonka minuuden olemassaoloa kyseenalaistavat filosofiset pohdinnat laajenevat lopulta tulkitsemaan koko Venäjän identiteettiä. 

Kukaan oivasti näytellyistä henkilöistä ei ole hyvä tai paha, jokaisella on perusteltu syy olla omaa mieltään. Mikään ei ole mustavalkoista, kaikki riippuu perspektiivistä.

Ja perspektiivi esityksessä on toden totta muuttuva. Teppo Järvisen näennäisen geneerinen toimistolavastus on salavihkaisen nokkela. Pyörönäyttämö on lähes jatkuvassa, hitaassa liikkeessä, joskus sulavasti, joskus köhien, kuin kommentoiden kutakin kohtausta.  

Samaan tapaan Timo Teräväisen projisoinnit tuovat näyttämökuvaan hieman huimausta aiheuttavaa epävakautta. Tommi Koskisen äänisuunnittelu rakentaa taustalle kaukaisuudesta kuuluvaa aseiden pauketta. 

Sumu nostaa eettisen dilemman rennosti tarjottimelle. Vientitulot - hyvä. Putinin hallinto - aijai... Suurvaltapolitiikka - auts! Kumarra yhteen suuntaan ja pyllistät toiseen.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Sumu - itsesensuurikomedia
Esitys 17.9.2016

18 syyskuuta, 2016

Virkistävä Tšehov-tiiviste

Anton Tšehovin Lokki oli kirjailijan omasta mielestä komedia, vaikka kertookin keskinkertaisuuden pelosta ja onnettomista rakkauksista, ja päättyy itsemurhaan. 

Henri Tuulasjärven ohjaama, Ella Mettäsen ja Eero Ojalan näyttelemä kompakti versio - tunti ja 20 minuuttia väliaikoineen - ammentaa henkilöiden naurettavista oikuista, mutta ei pelkää pysähtyä traagisenkaan äärelle. 

Rönsyt on todellakin tiivistetty. Neljästä näytöksestä on poimittu ydinsisältö, mutta vaikka vauhti on reipas, pokkaa riittää koomisilla hetkillä herkutteluunkin. 

Ei haittaa, jos alkuteos on jollain tasolla hallussa, sen verran mutkat suoriksi -asenteella mennään. Samalla mm. melankolinen Maša ja opettaja Medvedenko ovat saaneet jäädä tulkinnan ulkopuolelle. 

Vaan riittää jäljelle jääneissäkin näyteltävää. Mettänen on niin itsekeskeinen teatteridiiva Irina Arkadina kuin näyttelijän uralle haikaileva Nina, mutta myös puhevikainen tohtori Dorn ja heiveröinen, mutta hyväntahtoinen Sorin. 

Ojala puolestaan hoitelee hamletmaisesti äidin uudesta miehestä mustasukkaisen Treplevin, peittelemättömän pelimiehen Trigorinin sekä yli-innokkaan tilanhoitaja Samrajevin. 

Näyttelijät rakentavat roolihenkilöt vahvojen ele- ja puhemaneerien varaan, jotta ne erottuvat lennossa tapahtuvissa vaihdoissa. Groteskien hahmojen silmien takana näkyy kuitenkin myös ajateltua tunnetta.

Nautin paitsi Mettäsen ja Ojalan taitavuudesta, myös heidän suorasta ja pelottomasta yleisösuhteestaan. Esitys antaa katsojan oivaltaa itse. Ainakin minä tunsin etukäteen kauhua, kun pillimehutetran innovatiivinen käyttö alkoi näyttää väistämättömältä.

Viehättävä, raikas ja virkistävä tämä Tšehov-tiiviste.

*****

Esitys Teatteri Jurkassa 14.9.2016

Myös tämä esitys on kohteena Teatteri Jurkassa vetämälläni #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssilla.

11 syyskuuta, 2016

Terveiset sieltä, missä mieluummin olisit

Alkuun hieman jääviysasioita (tai oikeastaan ei-): Vedän taas parhaillaan Teatteri Jurkassa #kotikriitikot-kurssia, jossa katsotaan ja kirjoitetaan arvio Bonnie & Clyde -näytelmästä, myöhemmin Lokista. Teatterilla ei kuitenkaan ole minkäänlaista sananvaltaa minun tai kurssilaisten arvioihin. Sitä saa, mitä sattuu tulemaan.

*****

Greetings from where you'd rather be. Niin lukee Clyden paidassa. 

Sinne jonnekin Bonnie ja Clyde ovat matkalla, jonnekin parempaan, siistimpään, upeampaan paikkaan. Johonkin, jossa on mitä tahansa muuta paitsi tämä ympäröivä, väritön arki. Duuni, joka ei anna mitään. Duuni, jota ei edes ole. Rapistuvat lähiöt, ankea maisema, josta voi vain paeta kohti unelmien horisonttia.

Iida Hämeen-Anttilan yhdessä Essi Räisäsen kanssa kirjoittama ja jälkimmäisen ohjaama esitys ammentaa todellisten, 1930-luvun lama-Amerikassa lööppijulkkiksiksi nousseiden pankkiryöstäjien Bonnie Parkerin ja Clyde Barrow'n tarinasta, mutta ei jää sen vangiksi, vaan kasvaa itsenäiseksi, hyvin ajatelluksi kommentiksi elämän risteyskohdista.

Jurkan postikortin kokoiselle näyttämölle on saatu ahdettua auton puolikas. Tuossa rajatussa tilassa Essi Hellén ja Markus Järvenpää elävät läpi Bonnien ja Clyden tuhoon tuomittua taivalta. Rakkaus roihahtaa silmänräpäyksessä, palaa kuumana läpi ryöstöhuuman ja polttaa lopulta karrelle kaiken ympäriltään.

Ahtaus törmäyttää näyttelijät toisiinsa ja katsojiin, kaipaus ja kiihko tulevat lähelle. Bonnie ja Clyde juopuvat kerta toisensa jälkeen rikoksen kihelmöivästä adrenaliiniryöpystä, toisistaan ja toteutumattomista unelmista.

Sekä Hellén että Järvenpää ovat taitavia ja kiinnostavalla karismalla varustettuja heittäytyjiä. Heidän yhteennäyttelemistään on nautinto seurata, vähän pelottavaakin.

Alussa katselen Hellénin maskeeraamatta mustelmaisia sääriä, ne luovat esityksen luonteesta odotukset, jotka eivät vain täyty vaan ylittyvät. Esityksen intensiteetti kärsii tosin hitusen väliajasta, soisin vauhtiin päästyä syöksykierteen jatkuvan kiihtyvällä voimalla loppuun saakka. 

"Pitääkö mun itse päättää, kumpaan suuntaan mennään?" Hyvä kysymys, Clyde. Ehkä sun pitää, vaikka se oliskin vaikeaa.

*****

Teatteri Jurkka & Turun Kaupunginteatteri & Circus Maximus: Bonnie & Clyde
Ennakkonäytös Teatteri Jurkassa 9.9.2016

26 elokuuta, 2016

Ihmisarvoisen kuoleman puolesta

Saksalaisen Markus&Markus-kollektiivin (johon Markus Schäferin ja Markus Wenzelin lisäksi kuuluvat Lara-Joy Hamann sekä Katarina Eckold) Ibsen:Ghosts alkaa esittelemällä maailmankirjallisuuden ja oopperan kuuluisia itsemurhaajia. Loppunsa kohtaavat niin Romeo ja Julia kuin Toscakin. 

Tämä on kuitenkin vain yleisön lämmittelyä illan aiheeseen. Varsinaisesti Ibsen: Ghost kertoo Margotista, jonka viimeisen kuukauden teatterintekijät dokumentoivat keräten materiaalia esitykseensä.

Näytelmän päähenkilö, 81-vuotias Margot kärsii voimakkaasta fyysisestä ja psyykkisestä kivusta ja hän on päättänyt matkustaa Sveitsiin, jossa eutanasia on tietyin edellytyksin laillinen. Tai siis kärsi ja oli päättänyt. Margot on kuollut reilu kaksi vuotta sitten. Hänen kuolemansa on myös osa esitystä. 

Esitys on hilpeä ja järkyttävä, se on luento ja saarna ihmisarvoisen kuoleman puolesta. Markus ja Markus vaihtavat tunnelmasta toiseen, välillä kieli on tukevasti poskessa, välillä katsojaan luodaan syvälle porautuva katse, joka kysyy: "Tämänkö te haluatte nähdä? Todellako?"

Niin, esitys tuntuu kyseenalaistavan myös oman oikeutuksensa. Miten pitkälle dokumenttiteatteri voi mennä? Onko moraalisesti oikein mennä taiteen vuoksi näin intiimille tasolle, ihmisen kuolemaan saakka? 

Ja miten paljon teatterintekijät itse vaikuttavat kohteeseensa? Margot viihtyy prosessissa niin, että toteaa leikkisästi "kohta peruutan koko Sveitsi-homman". Mitä esitykselle tapahtuu, jos Margot päättääkin elää?

Esitys ei kainostele, kauhistele eikä kaunistele, mutta kunnioittaa kohdettaan. Margotin elämällä on ollut arvo, ja niin on hänen kuolemallaankin, niin makaaberi ajatus kuin onkin tehdä siitä teatteria. 

Makaaberia tai ei, esitys on syvästi ajateltu, loistavasti toteutettu ja ehdottomasti olemassaolonsa ansainnut. 

*****

Markus&Markus: Ibsen: Ghosts
Esitys Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla 24.8.2016

23 elokuuta, 2016

Epämääräisyys, satunnaisuus ja kohtalo

Korjaamon Stage-festivaalilla nähtiin absurdia komediaa, stand-up-klovneriaa ja tanssia

Korjaamo Teatterin Stage-festivaali viettää 10-vuotisjuhlavuottaan ja tarjoilee kansainvälisen kattauksen nykyteatteria. Kotimaisista teoksista ensi-iltansa festivaalilla saivat Esitystaiteen seuran Asetelmia ja teater 90°:n WunderKinder.

Festivaalin avanneen irlantilaisen Pan Pan Theatren Newcastlewest kertoo epämääräisyydestä, satunnaisuudesta ja kohtalosta, ja tekee sen hyvin epämääräisellä tavalla. Dick Walshin kirjoittama ja Gavin Quinnin ohjaama esitys väistää tahallaan lukuisia draaman konventioita, kuten rytmiä tai jännitettä. Näyttelijätyön tyylilaji on monotoninen epä-näytteleminen, kontaktia ei haeta, vaan katse on joko alta kulmien katsomoon tai omiin kengänkärkiin. 

Kolmekymppisen Maryan paikalleen jähmettyneeseen elämään avautuva mahdollisuus muutokseen on aivan yhtä irti todellisuudesta kuin älypuhelimen näyttöä rämpyttäen lauletut monologin pätkät. 

Esitys on komedia, jonka ei ehkä ole tarkoituskaan huvittaa. Todellisuus on suurimmalta osaltaan melko sattumanvaraista, usein myös kuolettavan tylsää. Tässä mielessä esitys peilaa todellisuutta oikein mainiosti.

Uusiseelantilaisen Barnie Duncanin Calypso Nights - Juan, Two? on sympaattinen sekoitus musiikin historiaa, pikkutuhmaa stand-up-klovneriaa ja DJ:n vetämiä tanssibileitä.

Duncanin hahmo Juan Vesuvius käy chutney-päissään läpi karibialaisten musiikkityylien evoluutiota ja miksaa yhteen yhtä innokkaasti niin Elvistä ja havaijinkitaraa kuin Abbaa ja arabipoppiakin. Musiikin historian myötä tulevat kuin ohimennen käsitellyksi myös orjuus ja United Fruit… Ei siis ihan pelkkää navanalusmeininkiä vaan myös hyväntuulisesti tarjoiltua politiikkaa. 

Esitys perustuu melko pitkälle vuorovaikutukseen yleisön kanssa ja Duncan on hieman helisemässä pidättyväisten suomalaiskatsojien kanssa. Energia pysyy kuitenkin korkeana: Wow. Helsinki. Wow. Bjuudiful.

Berliinistä käsin monitaiteisia teoksia luovan Constanza Macrasin I Am With You esittelee katkelmia hänen aikaisemmista, laajemman skaalan esityksistään. Soolojen ja duettojen kokoelma avaa myös taiteellista prosessia ja ajattelua sekä koreografin että esiintyjän näkökulmasta. 

Macrasin ensemble tuottaa materiaalia runsaasti myös itse, joskus koreografille kelpaa, joskus ei. Mitä jos vain katsoisit ylös? Tai alas? Entä jos yhdistäisin hirmuisen humalan ja ooppera-aarian?

Eri-ikäiset esiintyjät tulevat hyvin erilaisista taustoista, näyttämöllä on tanssijoita ja näyttelijöitä. Erilaisten esiintyjäluonteiden ja erityislaatujen yhdistämisessä on esityksen suola. Sooloja kiinnostavammilta tuntuvatkin tästä syystä vahvasti improvisoidut duetot. Mukana on reippaasti huumoria, mutta myös kirpaisevaa fyysisyyttä. 

Hieman mittaansa pidemmältä tuntuvasta esityksestä olisi jokusen seuraa johtajaa -variaation voinut unohtaakin, mutta silti esitys on Stagen ensimmäisen viikon kiinnostavinta antia.

Stagen toisella viikolla tarjolla on vielä saksalaisen Markus&Markus-kollektiivin eutanasiaa ja tirkistelyä käsittelevä Ibsen: Ghosts, Länsi-Siperian Obin ugrilaisen kansallisteatterin hantin- ja mansinkielinen Eikä päivä pääty sekä vammattomista ja kehitysvammaisista näyttelijöistä koostuvan puolalaisen Teatr 21:n Downwalls. Episode 2. 

Lisäksi festivaalin ohjelmistossa jatkaa lokakuulle saakka saksalaisen Rimini Protokoll -kollektiivin tekoälyn johdattamana pitkin kaupunkia kulkeva, ajatuksia herättävä Remote Helsinki.

*****

Pan Pan Theatre: Newcastlewest
Hey Boss & Theatre Beating: Calypso Nights - Juan, two?
Esitykset 19.8.2016

Constanza Macras | DorkyPark: I Am With You
Esitys 21.8.2016

Esitykset Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla, arviot julkaistu Hämeen Sanomissa 23.8.2016

22 elokuuta, 2016

Työelämää kahdelta kantilta Stagen kantaesityksissä

Tämänvuotinen Korjaamo Teatterin Stage-festivaali on kymmenes lajiaan ja ohjelmisto keskittyy juhlavuoden kunniaksi lähinnä kansainväliseen tarjontaan. Ensimmäisen viikon kv-esityksistä koostetta seuraa Hämeen Sanomissa alkuviikosta. Kaksi kotimaista kantaesitystäkin on kuitenkin onneksi ohjelmistoon mahtunut.

Esitystaiteen seuran Asetelmia perustuu Tuomas Timosen samannimiseen kokoelmaan vuodelta 2013. Työryhmä on rakentanut runojen ympärille lihallisen esityksen. Tuukka Vasaman ja Laura Rämän tulkitsemana ja Vihtori Rämän ohjaamana runot ovat täynnä pakahduttavaa, kehoa butomaisesti kouristavaa ja sanat suuhun pyörimään jättävää elämänhankaluutta.

Näyttämö on pitkä pöytä, jonka ääreen katsojat on kutsuttu. Runot lasketaan pöydälle aina vain uudenlaisina asetelmina, variaatioina ja kerrostumina.

Runojen päähenkilö, Virkamies kaipaa aanelostensa ja mappiensa keskeltä uutta luontosuhdetta, näreen ranka selkään tiukasti teipattuna. Yhdestä suusta toisiaan täydentävät näyttelijät taipuvat, vaan eivät taitu virkamiehen arjen painon alla. John Coltranen ja Verneri Pohjolan melankolinen ja lempeä musiikki peilaa Virkamiehen ahdistusta. 

Esityksen post-dramaattinen päähenkilö on ihmettelevä, jatkuvassa muutoksessa ja monesta sisäkkäisestä kehästä koostuva, kuin pöydällä oleva sipuli. Maailmasta hän tuntuu olevan varsin kauhuissaan, mutta kulman takana piileksii arkipäivän humorismi.

WunderKinder puolestaan ottaa työelämään varsin toisenlaisen, kaamean kulman. Läpeensä trendikkäässä toimistossa hengaavat läpeensä trendikkäät työntekijät pohtivat päivät pitkät maailman huikeinta slogania. Kan det vara niinku "Work!" Vai kuitenkin ennemmin "Work." Tai "Work?" Rankkaa.

Chillin ja ekohenkisen toimistotunnelman alla peli on kovaa. Luovuus on tarkasti koreografioitu prosessi. Harjoittelija toisensa jälkeen käytetään loppuun ja kehityskeskustellaan itsemurhaan. 

Duunari pesee tunnollisesti veret kopiohuoneen lattialta, pyyhkäisee ikkunat puhtaiksi ja kuljettaa ruoat trendiravintolasta, jotta luova luokka voi ylläpitää identiteettiään henkiset hampaat irvessä. Fyysisesti se ei ole mahdollista, sillä kaikkien kasvoilla on tunteet piilottava naamio.

Johannes Ekholmin kirjoittama ja Anni Kleinin ohjaama esitys on pelottavan tarkkanäköinen ja viiltävästi kiinni hetkessä. Naamiot päässä näyttelijöiden kehonkieli korostuu ja muuttuu kuin tanssiksi. Erityisesti Iida Kuninkaan vahvaa bore-outia kokeva ja hidasta kuolemaa tekevä henkilö on rakennettu ihailtavan tarkasti.

Näyttelijöitäkin keskeisemmässä roolissa on Heidi Soidinsalon huikea äänisuunnittelu. Voice-overina tuleva dialogi vääristyy sitä mukaa, kun synapsit henkilöiden neurosysteemeissä napsahtelevat. Jokainen niiskaus ja nielaisu saa merkityksen.

Kun voit tehdä ihan mitä tahansa haluat, mitä teet? Teetkö lopulta mitään? Onko täydellinen vapaus juuri se nerokkain uusliberalistinen vankila?

*****

Esitystaiteen seura: Asetelmia
Esitys Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla 19.8.2016

teater 90°: WunderKinder
Esitys Korjaamo Teatterin Stage-festivaalilla 21.8.2016

20 elokuuta, 2016

10 lämmintä ja 75 kylmää minuuttia

Olen tainnut ennenkin kirjoittaa siitä, miten festivaaleilla esityksiä katsoessa järjestyksellä on väliä. Kaikki nähty vaikuttaa kaikkeen tulevaan. Korjaamon Stage-festivaalin välissä (sieltä koostetta tuonnempana) käväisin Helsingin Juhlaviikkojen puolella, jossa koin kaksi esitystä, jotka eivät olisi voineet olla toisistaan kauempana. 

Argentiinalaisen Fernando Rubion Everything by My Side on samaan aikaan yksityinen ja julkinen kokemus. Seitsemän katsojaa kerrallaan sujahtaa samaan sänkyyn näyttelijän kanssa ja saa henkilökohtaisen hetken. Sängyt ovat kuitenkin julkisella paikalla, joten kokija muuttuu itsekin osaksi esitystä. 

Kun oma vuoroni tulee, näyttelijä Annika Tudeer ei ensin katso minua. Puhuu vain hiljaisella äänellä hieman ohitseni. Sitten, yhtäkkiä, hän kääntää katseensa suoraan silmiin, hymyilee lähes huomaamatta ja sipaisee hiuksiani. 

Sydämeni hakkaa. Hän puhuu minusta. Jokaisesta verkkaisesti lausutusta lauseesta minulla on aikaa assosioida omaan elämääni, omiin ratkaisuihini. 

Kohtaaminen on yhtä aikaa intiimi ja pidättyväinen. Toki jaamme vuoteen 10 minuutin ajan keskellä lauantairuuhkaista Keskuskatua, mutta samalla tämä on ilmiselvästi esitys. Se suojelee minua, ehkä näyttelijääkin.

Kun nousen vuoteesta, vedän peiton siististi paikoilleen seuraavaa varten. Hymyilen viimeisen kerran ja Annika hymyilee takaisin. Tuo viimeinen hetki määrittää minulle tämän esityksen. Ilman sitä tämä jäisi satunnaiseksi kuriositeetiksi, mutta viimeinen yhteinen hymy tekee siitä minulle merkityksellisen.

Pakenen pintaan pyrkivää itkua ja pakahduttavaa tunnetta kaikista maailman paikoista Stockmannille. Eksyn, kuten aina, mutta alennusmyynnin asiakastulvaan on helppo piiloutua.

Päivän toinen esitys tapahtuu perinteisemmällä näyttämöllä. Italialaisen Romeo Castelluccin Go Down, Moses käyttää läpinäkyvän fondin taakse utuisena rakentuvien kuviensa tukena suuren näyttämön valtavaa koneistoa. Mooseksen tarinasta, äitiydestä ja Platonin luolasta ammentava, massiivisia installaatioita rakentava esitys tuntuu iltapäivän intiimiyden jälkeen melkein törkeältä.

Ihmiset käyskentelevät, luovat itsestään ja toisistaan taidetta, galleria ei kaipaa juuri muuta katsottavaa. Äiti synnyttää vessassa, veri leviää joka puolelle. Lapsi on laskettu korissa virran vietäväksi, kohti suurta tehtäväänsä - vaiko kuitenkin heitetty roskalaatikkoon? Poliisilaitoksella äidin raamatulliset näyt ottavat vallan. 

Lopulta päädymme luolaan, jossa lapsensa menettänyt nainen painaa kämmenensä luolan seinään. Ensimmäinen taideteos on syntynyt.

Visuaalisesti ankaran niukka ja äänimaailmaltaan ylenpalttinen esitys on kylmääkin kylmempi. Viileän älyllisenä se ei kosketa minua millään tasolla, vaan katson sitä puhtaasti teknisenä suorituksena. 

Aika toden totta on suhteellista, tunti ja vartti ei lopu riittävän nopeasti, mutta kymmenen minuutin soisin jatkuvan ja jatkuvan.

*****

Fernando Rubio: Everything by My Side
Romeo Castellucci: Go Down, Moses
Esitykset Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmistossa 20.8.2016



07 elokuuta, 2016

Lempeästi automaation diktatuurissa

Ennen esityksen alkua juttelen ystäväni kanssa kuolemasta. Miten haluaisin tulla haudatuksi? Haluaisinko, että minulle pystytetään hautakivi, jonka luona jäljelle jääneet voisivat muistella, vai haluaisinko mieluummin, että tuhkani käytettäisiin maanparannusaineena osana luonnon kiertokulkua? Kalmanhajuiseen aiheeseen keskustelumme suuntaa esityksen lähtöpaikka, Hietaniemen hautausmaa.

Saksalaisen Rimini Protokoll -kollektiivin teos Remote Helsinki on esitys, jossa ryhmä ihmisiä kulkee tekoälyn ohjaamana ympäri kaupunkia. Mikäli aiot vielä kokea esityksen (mikä on mahdollista lokakuuhun saakka), suosittelen, että lopetat lukemisen tähän. En pysty välttämään hienoista spoilaamista, vaikka en aiokaan kertoa kierroksen kulusta kovin yksityiskohtaista tietoa.

Henkilökunnan ehdotuksesta vaihdan opastukseni suomesta englantiin, mikä jo itsessään tuo tiettyä etäisyyttä tilanteeseen, toisaalta vaatii keskittymään kuulemaansa ehkä eri tavalla kuin omalla kielellä.

Kuulokkeista kuuluva äänimaailma on rakennettu niin, että se sulautuu ympäröivään maailmaan kuin huomaamatta. Lakkaan nopeasti välittämästä, onko kuulemani lintu todellinen vai onko tilanne luotu juuri meitä varten. 

Olemme lauma, kuljemme yhdessä, teemme samoja asioita. Tekoäly korvissa käskee ja me toimimme, kyseenalaistamatta. Mukana kulkevat undercover-osallistujat säätelevät kulkuamme kellontarkasti.

Luurien sisällä äänimaailma ja puhe luovat suojaavan kuplan. Samalla kun tiedostan, että herätämme ohikulkijoissa varmasti huomiota samaan tahtiin kulkevana ja joskus hieman erikoisesti käyttäytyvänä laumana, tunnen, että olen itsekin tarkkailija. Ympäröivä maailma muuttuu näyttämöksi, ohikulkijat sen näyttelijöiksi.

Sadan minuutin aikana mietin paljon paitsi ympäröivää yhteiskuntaa, jossa elämme erilaisten koneistettujen prosessien kautta ja jossa liikennevalot symboloivat arkipäivän automatisoitua diktatuuria, myös itseäni suhteessa toisiin. Nopeana kävelijänä löydän itseni usein lauman etujoukoista, jossa harmistun itselleni siitä, että en pysty tarkkailemaan muita, vaikka olen itse tarkkailtavana. 

Hienovaraisesti esitys vie minua. Heittäydyn, luotan siihen, että minua ei nolata, vahingoiteta tai nöyryytetä. Laulan, tanssin, juoksen kadun yli, hyppään metrosta ja nauran ääneen. 

Lopulta kohtaan turvallisesti yhden isoimmista peloistani - josta myös satuimme keskustelemaan ennen esitystä - ja itkenkin hieman. 

Remote Helsinki kutsuu tarkastelemaan ihmisyyttä lempeästi. Se on rakennettu niin aiheensa käsittelyn kuin teknisen toteutuksen tasolla niin taitavasti, että tunnen oloni sen jälkeen pitkään hieman huteraksi. 

*****

Esitys 7.8.2016 osana Korjaamo Stage -festivaalia, esitykset jatkuvat lokakuuhun saakka.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...