03 helmikuuta, 2014

Opin tänään uuden sanan: ekphrasis

Opiskelen parhaillaan Teatterikorkeakoulun Avoimessa yliopistossa, kurssilla nimeltään "Kritiikin mestarikurssi". (Heh.)

On ollut mielenkiintoista katsoa omaa kirjoittamista vähän eri kulmasta, pakottaa itsensä kirjoittamaan jotakin muutakin kuin 2000 - 2500 merkin päivälehtikritiikkiä. Kurssille osallistuminen liittyy samaan jatkumoon kuin sirkuskirjoitusresidenssi kesällä 2013 ja englanninkielinen kritiikkikurssi syksyllä 2013. Tai tämän blogin uudelleen herättäminen keväällä 2013.

Erilaisten tekstilajien harjoittelemisen lisäksi seuraamme kukin jotakin Teakin opinnäyteprosessia ja kirjoitamme siitä useampia tekstejä. Kiinnostavaa sekin. Ensin ajattelin, että no onpas mielenkiintoista seurata teatteriesityksen valmistumisprosessia, ihan kuin en niitä olisi itsekin kymmeniä kokenut. Mutta. En ole koskaan seurannut jonkun toisen prosessia olematta itse mukana, ainakaan tässä mittakaavassa. Tästä ehkä myöhemmin, jos teksteistä tulee julkaisukelpoisia ja julkaisu on työryhmän mielestä ookoo. 

Tänään teimme kirjoitusharjoituksen Petri Tervon esseen Esitys ja Ekphrasis: eli kuinka kuvata esiin luuranko esityksen kaapista pohjalta. Ekphrasis-termi tarkoittaaa tekstiä, joka kuvailee ilman analysoimista.

Iski flow. En ehkä aamutuimaan edes ymmärtänyt esseetä täysin, mutta se kirvoitti pienen tekstin, joka kestää ehkä blogijulkisuuden. (Kaikki harjoitustekstit eivät kestä, kerrankin yritin kirjoittaa ylevän esseen, tuli koominen pakina).

Tilassa on kuuma. Tukahduttavan kuuma, mikään hienovarainen käsiohjelman leyhytys ei auta, se vain siirtää kuumaa ilmaa edestakaisin. Näyttelijän hiki roiskuu, katsojan hiki valuu selkää pitkin muovituolin pohjalle. Sydän hakkaa, silmien edessä on aggressiivista, vimmaista miehenroolia toisensa perään. Sitten, yhtäkkiä. Vain liitupiirroksena nähty Sonja muuttuu lihaksi silmien edessä. Näyttelijä, mies, muuttuu Sonjaksi vain hieman ryhtiään muuttamalla, sulkemalla kädet suojaavasti vartalon eteen, keventämällä ääntään ja ottamalla katseeseensa pälyilevän asenteen. Sonja ei katso silmiin, vaikka vaatii kaiken huomion. Hän ei ole tottunut puhumaan julkisesti. Häntä tekee mieli halata.
On Marmeladovin hautajaiset. Sonja jakaa katsojille teetä ja keksejä. Hän avaa oven ulos esitystilasta. Antaa raikkaan ilman tulla saliin, leyhyttää ovella. Ei siitä ole apua, mutta yritys on kunnioitettava, liikuttava. Näennäisesti juuri mitään ei tapahdu ja samalla tapahtuu kovin paljon.
Tuntuu siltä, kuin esitys olisi yhtäkkiä keskeytetty, kuin olisimme unohtaneet, että leikimme ja uskomme sen, minkä näemme ja koemme, olevan totta. Hetki tuntuu kestävän ikuisesti, se on lempeä, se on yhteisöllinen, kohtaamme toisemme, kun siirrämme keksilautasen tai teekupin eteenpäin rivissä. Katsomme naapuria silmiin, hymyilemme, ehkä nyökkäämme kiitokseksi.

Sitten jatkuu aggressio. Tämän jälkeen se sattuu enemmän.

Tästä esityksestähän on kirvonnut tekstiä ennenkin.

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...