22 huhtikuuta, 2017

Rikos ja rangaistus ei päästä irti

Jos on harvinaista, että käyn katsomassa esityksiä kahteen kertaan, niin kolme kertaa on jo yksisarvisosastoa. Mutta sitten on joitakin esityksiä, jotka jäävät vaivaamaan (ja kirjoituttavatkin näköjään kerrasta toiseen).

Tuomo Rämön ohjaaman ja Markus Järvenpään esittämän Rikos ja rangaistus -monologin näin ensimmäisen kerran 2011 Teatterikesässä ja toisen kerran 2013 vierailulla Teatteri Telakalla. Kolmannella kerralla näyttämö on noin kymmenesosan kokoinen ensimmäiseen verrattuna: Teatteri Jurkka. 

Samaa mieltä olen esityksestä kuin aiemmissa analyyseissä, joten paljoa lisää siitä ei ole sanottavaa (hauska muuten havaita, miten muistikuvani Marmeladovin hautajaisista poikkeaa esityksestä.) Mutta vaikka teos on jo tuttu, sen jälkeen pitää puhallella pitkään. Sydän tykyttää ja sanat katoavat. Huomaan uppoavani tunnelmaan kerta toisensa jälkeen.  

Pitkään esitystä on veivattu ja silti se tuntuu tuoreelta. Mitä pienemmäksi näyttämö on muuttunut, sitä intensiivisempi on tunnelma. Järvenpään Raskolnikovin tempoilu verityönsä jälkeen tapahtuu muutaman askeleen päässä (koska tietenkin tälläsin itseni taas eturiviin). Aiempien katsomiskertojen lämmin lopputunnelma on nyt karumpi, ahdistavampi. 

Mutta hyväksyttävä se on: tämä on edelleen yksi ehdottomasti parhaista esityksistä, joita olen nähnyt.

*****

Teatteri Kansan Syvät Rivit jne.: Rikos ja rangaistus
Esitys Teatteri Jurkassa 21.4.2017

07 huhtikuuta, 2017

Kuolema symbolien keskellä

Ensitunnelmani on "hyvä esitys, mutta en erityisemmin pitänyt siitä, enkä välittäisi nähdä uudelleen." Mitä pidempään ystäväni kanssa puhumme, sitä kiinnostavammaksi teos alkaa muuttua. Pitäminen tai ei-pitäminen, tykkää tai ei tykkää, se on lopulta sivuseikka.

Thomas Mannin novelliin perustuva Kuolema Venetsiassa on saanut ohjaaja-dramaturgi Michael Baranilta hyvin kirjallisen, lukuteatterimaisen ja samalla kuvataiteellisen, lähes installaatiomaisen käsittelyn. 

Tarja Simonen skenografia, Ville Toikan valo- ja Kristian Ekholmin äänisuunnittelu rakentavat näyttämölle monikerroksisen tilan, jossa näyttelijät tulkitsevat Mannin yksityiskohdiltaan runsasta tekstiä. Jokainen elementti, katosta tiimalasin lailla valuva hiekka ja hitaasti täyttyvä vesiallas ovat häpeämättömiä symboleja.

Näyttämöllä kohtaavat kaksi kirjailijaa: Jukka-Pekka Palon esittämä Mann itse sekä hänen kirjoittamansa henkilö Gustav von Aschenbach, jota tulkitsee Jukka Puotila. Kolmantena nähdään lapsenkasvoinen sellisti Artturi Aalto.

Ensimmäisen maailmansodan alla Venetsiaan matkustanut Aschenbach näkee Lidon kylpylähotellissa 14-vuotiaan puolalaispojan, jonka kauneuteen rakastuu silmittömästi. Mann kuvaa taitavasti vanhenevan miehen pojan kauneudessa viipyilevää katsetta. Mies pysyy etäällä, tyytyy ihailemaan vain kaukaa, mutta seuraa poikaa järkähtämättä helteessä, siroccotuulessa ja leviävässä sairaudessa paahtuvassa Venetsiassa.

Ottaa aikansa, että pääsen esityksen taajuudelle. Katsojasta piittaamatonta, jopa sitä väistävää ilmaisua on ensin vaikea hyväksyä. Puotilan ja Palon ilmaisut ovat myös hyvin erilaisia, mikä on täysin perusteltua, onhan toinen toisen luomus.

Puotilan Aschenbachissa on jotakin hyvin särkyvää ja haavoittuvaa. Kuumuudesta kärsivä keho ei pysy enää terävän mielen mukana. Nuoren pojan kauneus ja elinvoima ovat jotakin, jota hänen sielunsa janoaa.

Palon hieman kohotteinen ja korostetun teatterillinen ilmaisu puolestaan pitää kirjailijan etäisempänä. Kirjailijan ja henkilönsä suhde on kiinnostavan alisteinen. Vaikka he eivät draaman tasolla juuri kohtaa, on toisen valta toiseen nähtävissä.

Symboliikka kerrostuu esityksessä. Yhtäaikaa rapistuvat niin vanhenevan miehen ruumis, näyttämökuva, kaupunki kuin moraalikin. Nuoruuden ja vanhuuden, elämän ja kuoleman, kauneuden ja rumuuden rinnastava teksti on sukulainen Dorian Grayn muotokuvalle.

Esitys on estetiikassaan tinkimätön, katsojankin sietokykyä koetteleva. Välillä teksti ryöppyää valtoimenaan, enkä tahdo pysyä mukana. Välillä taas pysähdytään kuuntelemaan Aallon sellon taianomaista ääntä. 

Riippumatta siitä, pidinkö loppujen lopuksi esityksestä, sille on ehdottomasti annettava tunnustusta rohkeudesta ja kokonaisvaltaisesta ajattelusta.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Kuolema Venetsiassa
Ensi-ilta Pienellä näyttämöllä 5.4.2017

01 huhtikuuta, 2017

Ajattelemisen aihetta arktisista tarinoista

Esityspäivänä Google tarjoaa yllättäen etusivullaan vilkaisua Grönlantiin, Street View on viimein tavoittanut tiettömät jäätiköt. Juuri noiden jäätiköiden sulamisesta kertoo Arktisen Odysseian ensimmäinen laulu.

Ruska Ensemblen esitys on musiikkia, tanssia ja arktisten alueiden alkuperäiskansojen tarinoita. Näyttämöllä kohtaavat inuiitti, saamelainen, tšuktši ja suomalainen. Syrjähyppy pohjoisesta tehdään Standing Rockiinkin. Jarkko Lahden ja Ari-Pekka Lahden johdolla työryhmän yhdessä rakentaman esityksen iltamamuoto sallii poukkoilun aiheesta toiseen. 

Arktisen Odysseian tarinoissa puhutaan identiteetistä, omista juurista ja alkuperäiskansojen kokemasta sorrosta, jossa on paljon samanlaisia piirteitä riippumatta siitä, ollaanko jäätiköllä, taigalla vai tunturissa. Internaatteihin vietiin niin siperialaiset kuin saamelaisetkin lapset, alkoholismi ja itsemurhat ovat pohjoisilla kansoilla yleisiä.

Samalla kun näyttämöllä nähdään hykerryttäviä hetkiä, kuten Connie Kristoffersenin kauhua, viettelystä ja pöljäilyä yhdistävä grönlantilainen naamiotanssi tai Anra Nawin hilpeänkoskettava monologi ikiomasta tšuktšien syntyvyyden lisäämisprojektistaan, kipeät tarinat sattuvat sydämeen.

Tuomas Rounakarin musiikki yhdistelee aineksia kaikista mukana olevista kulttuureista. Grönlantilainen kansanlaulu yhdistyy luontevasti Niillas Holmbergin joikuun tai Nawin kurkkulauluun. Musiikki tuo luonnon lähelle.

Mutta onko Arktinen Odysseia kokonaisena esityksenä täysin onnistunut, en ole ihan varma. Jollain tavalla esitystä vaivaa tietty omahyväisyys, joka ärsyttää minua. Kuitenkin sen kertomat tarinat ovat tärkeitä, ajattelemisen aihetta antavia. Sellaisia, joita olisi aiheellista kuulla kouluissa pitkin Suomea. 

Juttelin muutama kuukausi sitten erään portugalilaisen kanssa, joka kertoi tuntevansa häpeää siitä, miten Portugalin siirtomaavalta kesti niin pitkään, Macaosta lähdettiin vasta 1999. Kerroin, että on sitä meillä suomalaisillakin oma kolonialistinen historiamme. Ja nykyisyys. Hän ei ollut kuullutkaan asiasta. Miksi olisi, kun ei tietoa suomalaisillekaan ole tyrkytetty.

*****

Ruska Ensemble: Arktinen Odysseia
Esitys Kansallisteatterin Willensaunassa 30.3.2017
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...