13 maaliskuuta, 2017

Keskeneräinen suurteos sirpaleina näyttämöllä

Voimalaitostyömaalla on lakko, mutta pato on murtumaisillaan. Jos niin käy, ovat kaikki lähialueen pellot ja talot mennyttä, mutta voiko työläiset pakottaa töihin konekiväärillä? Päättämätön insinööri Harry Björkharry (Timo Tuominen) soittaa apua saadakseen äidilleen, kaukopuhelun yhdistäminen kestää parikymmentä minuuttia. 

Tuossa rajatussa ajassa tapahtuu niin Marko Tapion (1924-1973) keskeneräiseksi jäänyt Arktinen hysteria -romaanisarja kuin Juha-Pekka Hotisen ja Atro Kahiluodon dramatisoima ja jälkimmäisen ohjaama sirpaleinen näyttämösovituskin. 1960-luvulta hypätään Björkharryjen menneisyyteen, joka etenee samaa tahtia Suomen kanssa. 

Björkharryjen tarina tapahtuu korostetusti teatterissa, Reija Hirvikoski on lavastanut näyttämölle toisen näyttämön, jolla ensemble vaihtaa roolia lennossa. Kahiluodon ohjaus on esteettisesti ankara, musikaalinen ja tanssillinenkin.

Tapion romaania kuvataan syväpsykologiseksi, mutta näyttämöllä ei juuri ole psykologiaa. Varsinkin alussa hahmoja vyörytetään esiin sitä tahtia, ettei kehenkään oikein ehdi tutustua ja siksi kenenkään kohtalo ei ennätä koskettaa, kun jo siirrytään eteenpäin. 

Kuka kenetkin murhasi ja miksi? Jokainen on vain nappula loputtomasti jatkuvassa pelissä, jossa hyväkin ihminen joutuu väärään aikaan osuttuaan osoittamaan kiväärin piipun kohti toista.

Tarinan keskiössä on Björkharryn miehiä kolmessa polvessa. Timo Torikan mylläri-Janne on itseään säästämättä työtä tekevä jässikkä, jonka sisällä kuplii haavoittuvaisuus. Taisto Reimaluodon Vikki on edellisen outo poika, josta kasvaa kova kapitalisti, työläisten sortaja ja keinottelija, huoripukkikin.

Kertoja Harry taas on mies, joka ei saa otetta itsestään. Hän on heikko, isälleen ja äidilleen alisteinen. Harryn tarina jää kirjailijalta kesken, mutta niin jää koko saagakin.

Kolmen sukupolven miesten rinnalla tilaa saa Tarja Heinulan voimakas Sylvi Plataan, rikkaan talon tytär, jonka kihlaaminen tekee punikin pojasta Vikistä valkoistakin valkoisemman ja johon Harry turvaa hädän hetkellä.

Näytelmän kolmas näytös spekuloi sillä, mitä olisi voinut olla, pohjanaan 116 liuskaa Tapiolta jäänyttä keskeneräistä kolmatta osaa. Neljännestä ei jäljellä ole senkään vertaa. Näyttämölle tuodaan mahdollisia käänteitä ihmettelemään myös kirjailija itse. Vaihtoehtoisia loppuja riittää ja tyhjät kohdat voi lopulta jokainen täyttää itse.

*****
Suomen Kansallisteatteri: Arktinen hysteria
Esitys 4.3.2017 Pienellä näyttämöllä, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 9.3.2017

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...