23 helmikuuta, 2017

Prinsessa Hamlet palaa kirkkaalla liekillä

Aivan aluksi sataa näyttämölle tuhkaa. Me tiedämme jo entuudestaan, että hyvin tässä ei voi käydä kenellekään. 

E. L. Karhun (ent. Emilia Pöyhönen) kirjoittama, sarjakuvatragediaksi määritelty Prinsessa Hamlet on kiinnostava päällekirjoitus William Shakespearen näytelmään. Tätä Hamletia ei riivaa isän haamu tai äidin petos, vaan määrittelemätön kauhu, joka kuristaa kurkkua, vaikka kasvoille pitäisikin ruuvata kestohymy alamaisten mieliksi. 

Linda Wallgrenin tyylikkäässä ohjauksessa Lotta Kaihuan esittämä Hamlet on yhtäaikaa pidätellyn ahdistunut ja aggressiivisen itsetuhoinen. Kipuisa prinsessa ei kelpaa perhepotrettiin tai edes omiin fanikuviinsa.  Hän haluaa ennemmin kuolla näyttävästi oman käden kautta, palaa nopeasti kirkkaalla liekillä, kuin hiipua hitaasti unohduksiin. Vertaukset Virginia Woolfiin tai Sylvia Plathiin eivät ole päälleliimattuja.

Elämä Tanskanmaalla käy liian raskaaksi, mutta ahdistus ei helpota myöskään suljetulta osastolta vaikuttavan Buckinghamin palatsin komediallisessa kuorossa laulaen. Lontoo koituukin lopulta prinsessan kohtaloksi, mutta hänen legendansa jatkuu yhä.

Kun Gertrudin, Claudiuksen ja Poloniuksen juonittelut on tarinasta pyyhkäisty pois, siirtyy olennainen dynamiikka toisaalle. Hamletin rinnalle keskiöön Karhu onkin nostanut Horatian, prinsessan hovineidon ja rakkaan ystävän.

Horatia on Hamletin uskottu, mutta myös alistettu alamainen. Rakkaus Hamletiin saa Horatian tekemään mitä tahansa, vaikka ottamaan tarvittaessa tämän paikan. Elena Leeve ilmaisee vähäeleisen intensiivisesti ja silmistä näkyy sisäinen maailma.

Kolmantena naisena keskiössä on Leea Klemolan äitiydessään epäonnistunut Gertrud, joka ei kestä tyttärensä kuolemankaipuuta. Kykenemättömyys ilmaista rakkautta johtaa kömpelöihin lähentymisyrityksiin, mutta aivan liian myöhään.

Hannu Kiviojan höpsö eno ja Eero Ritalan opportunistinen Ofelio jäävät naisia kevyemmin kirjoitetuiksi. Emmi Parviaisen esittämän kertojan roolin merkitys ei oikein avaudu, tarkka näyttelijäntyö ja Viljami Lehtosen orgaaninen äänisuunnittelu riittäisivät kyllä henkilöiden sisäisen maailman tulkitsemiseksi.

En osaa päättää, onko Karhun kieli runollista vai luoko Wallgrenin ohjaama lakoninen ilmaisu vain illuusion runollisuudesta. Vaikka kolmannen näytöksen moninaiset loput saavatkin intensiteetin hieman lopahtamaan kalkkiviivoilla, on Prinsessa Hamlet vaikuttava teos, jonka näkökulma puhkianalysoituun klassikkoon on tuore ja omaperäinen.

*****

Kantaesitys 16.2.2017, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 22.2.2017

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...