21 toukokuuta, 2016

Keho ei unohda muka-raiskaustakaan

On painokasta, että Anna Paavilaisen PLAY RAPE nähdään nimenomaan Kansallisteatterin päänäyttämöllä. Siinä nuori näyttelijä makaa eri näytelmissä illasta toiseen simuloimassa raiskatuksi tulemista ja katselee salin katon freskoja. Kunnes saa burn outin ja lopettaa näyttelemisen.

PLAY RAPE on peittelemättömän omakohtainen, esimerkit oletettavasti todellisia. Ainakin yhden niistä olen itsekin nähnyt ja miettinyt esitystä katsoessani, että miksi tässä on tämä raiskaus? Mitä tämän olisi tarkoitus kertoa? Mitä lisää raiskaus tuo tarinaan, teemaan, henkilöön? Ja miksi tämä upea sävellys on käytetty juuri tähän tarkoitukseen? Raiskausaariaksi?

Paavilainen pukee vihaisen ja häpeää täynnä olevan manifestinsa perverssillä tavalla viihdyttävään kaapuun. Naurattaa, vaikka on ihan hirveää. 

Näyttelijä Paavilainen on avoimessa konfliktissa käsikirjoittaja Paavilaisen kanssa. Että pitikin kirjoittaa itselle tällainen kamala kohtaus ja nyt hävettää. Ei tämä nuorten miesnäyttelijäopiskelijoiden kostoksi raiskailukaan helpota oloa yhtään.

Osan muistoistaan Paavilainen pistää vuoden 1938 Me näyttelijät -teoksesta arpomansa Verna Piponiuksen suuhun. Yhtä lailla yhteistä omaisuutta on Piponiuksen, Paavilaisen kuin kenen tahansa naisnäyttelijän keho. 

"Perusraiskaus" tulee vastaan jo teatterikoulun pääsykokeissa. Muistan itsekin jokusen teatterialan oppitunnin, jossa toiset raiskaavat ja toiset ovat raiskattavana, sitten toiset silittävät ja toiset ovat silitettävänä. Raiskaus on siis vain yksi tapa olla kontaktissa, asiaa täysin problematisoimatta. Ymmärtääkseni nykyään sukupuolisensitiivisyys on sentään osa opetussuunnitelmaa.

Paavilaisen tähtäimessä ovat teatterin valtarakenteet, mutta osansa saa teatterin ulkopuolinen todellisuuskin, se, jossa feminismi on jo olemassa. Todellisuuskaan ei tosin ole kaikille ihan sama. 

En tiedä, miten miehet valitsevat reittinsä, mutta minussa resonoi, kun Paavilainen toteaa ironisesti, miten näyttämön muka-raiskausten jälkeen pesee roolin pois suihkussa ja kävelee turvallisin mielin Kaisaniemen puiston läpi kotiin. Keho ei unohda, vaikka mieli kuinka siihen pyrkisikin.

Fiktion nainen on uhri, hänet murhataan dekkareissa tai poliisisarjoissa aina hieman näyttävämmin kuin mies. Ja joka kerta kuin nainen fiktiossa raiskataan siksi, että se tuo lisää syvyyttä miespäähenkilön rooliin, poistan varmistimen.

Todellisen elämän raiskausfantasiat ovat sitten vielä asia erikseen. Naisia pelotellaan maahanmuuttajien raiskauksilla, ja samaan aikaan toivotaan, että suvaitsevaiset naiset tulevatkin raiskatuiksi. "Meidän naistemme" turvallisuuden nimissä kierrellään katupartioina. Anteeksi sanavalintani, mutta vittu mitä paskaa.

PLAY RAPE on tärkeä esitys, pakollista katsottavaa ei pelkästään teatterialan omalle väelle vaan ihan kenelle tahansa.

Ja ei. En nyt tällä kirjoituksella väitä, että raiskaus olisi yhtäkkiä kielletty aihe näyttämöllä. Ei tietenkään ole, mikään aihe ei ole näyttämöllä tabu. Mutta ennen raiskauskohtauksen kirjoittamista ja ohjaamista se saisi olla ihan todella hyvin perusteltu, niin tekijöilleen kuin katsojillekin.


*****
Klockriketeatern: PLAY RAPE
Esitys Kansallisteatterissa 12.5.2016

Mitä näet, kun katsot nälkää?

Melko tarkkaan kaksi vuotta sitten chileläisen taiteilijan Alfredo Jaarin kokonaisuudessaankin vaikuttavassa näyttelyssä Kiasmassa teos The Sound of Silence järkytti minua erityisesti. 

Minimalistinen installaatio kommentoi erästä kuvajournalismin ristiriitaisimmista teoksista, Kevin Carterin ottamaa, Pulizer-palkittua kuvaa nälkiintyneestä sudanilaislapsesta ja korppikotkasta (New York Timesin analyyttinen arvostelu teoksesta, vahva trigger warning eli älä katso, jos olet herkkä).

Marie Kajavan kirjoittama ja Henri Tuulasjärven ohjaama Nälänhätä-näytelmä pohtii Carterin kuvaa ja sen merkitystä monenlaisesta kulmasta. Samalla pohdittavana on nälkä ja sen syyt, kuten kuivuuden laukaisemat konfliktit.

Äänen saavat nälkätutkija, Etelä-Sudanissa syntynyt, valokuvaaja, meteorologi, lintututkija, auttamisen ja vallan asiantuntija, lapsi, vanhus ja entinen anorektikko. Näiltä kaikilta haastattelija kysyy saman kysymyksen: Mitä sä näet?

Hyytää, kun valokuvaaja pohtii kuvan sommittelua ja sen virheitä.

Hyytää, kun lintututkija puhuu raadonsyöjien merkityksestä ekosysteemeissä.

Hyytää, kun ex-anorektikko puhuu, ei kuvasta vaan omasta kehostaan ja kokonaisvaltaisesta, itseaiheutetusta nälästä.

Hyytää, kun auttamisen ja vallan asiantuntija toteaa, miten helppoa kolmannelta parvelta on moralisoida. Toista on istua eturivissä, missä näyttämön todellisuus roiskuu päälle. Hän puhuu apartheidista, jonka kuvaajana eteläafrikkalainen Kevin Carter tuli myös tunnetuksi.

Haastateltavat saavat nimenomaan äänen, sillä pitkä tovi esityksestä vietetään pimeydessä. Valojen noustua ollaan edelleen arkisen tarinankerronnan äärellä. Näyttelijät - Joanna Haartti, Laura Halonen, Ella Lähdenmäki ja Joonas Snellman - piirtävät eri haastateltavat ja heidän näkökulmansa hyvin pienillä eroilla, mikä pakottaa katsojan terästämään aistinsa.

Pimeydestä nouseva Riikka Karjalaisen valosuunnittelu on tyylikkään graafista, mikä korostaa puheen arkisuutta entisestään, saman tekee Jenni Nylanderin eleetön lavastus ja puvustus. 

Toteava esitys työntää kierteet näyttämöltä katsojan mieleen. Carterin kuvaa ei näytetä, silti se tuntuu piirtyneen verkkokalvoille. 

Nälänhätä on tunteilemattomuudessaan kiehtova ja kamala näytelmä. Samalla se on yksi kiinnostavimmista kevään aikana näkemistäni kokeiluista.

*****
Teatteri Takomo & Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu & Aalto ARTS: Nälänhätä
Esitys Teatteri Takomossa 20.5.2016

14 toukokuuta, 2016

Lumoava laulun ja ilma-akrobatian liitto

Yablochkov Candle on varhainen sähkölamppu, jonka kaksi vastusta ja niiden välissä oleva välittäjäaine kuluvat loppuun lampun palaessa.

Ilona Jäntin ja Aino Vennan samanniminen teos on juuri sitä. Se palaa kirkkaasti kestonsa ajan ja haipuu lopulta muistoksi. Klubikonsertin ja ilma-akrobatiaesityksen yhdistelmä toimii häkellyttävän hyvin.

Tunnelmallisissa yökerhovaloissa nähdään kaksi hieman toisiaan muistuttavaa naista, kuin saman henkilön kaksi puolta. Venna on sensuellisti yleisölle flirttaava laulaja, jonka jazzia, chansonia ja americanaa persoonallisesti fuusioivat laulut kertovat hulluista, mutta valloittavista naisista. Jäntti muuntaa sfinksimäisin kasvoin nuo tarinat kehollisiksi. Kokonaisuuden täydentää Erik Michelsenin kontrabasso.

Olen kuunnellut Vennaa levyltä, mutta en ole oikein saanut otetta dramaattisista kappaleista, vaikka hänen äänensä onkin tenhoava. Nyt ymmärrän, että Venna on ehdottomasti parhaimmillaan yleisön edessä.

Jäntin ilma-akrobatia on hallittua putoamista. Kiivettävänä on rengas, erilaisia köysiä ja lamppuja. Toistuvasti ote lipeää, kiipeäjä retkahtaa roikkumaan. Vaikka keho tempoo väliin ahdistuneestikin, on mukana myös vienoa huumoria. 

Salaperäisesti hymyilevä Venna lauluineen ja voimakkaana esteen kuin esteen lopulta ylittävä Jäntti luovat kuvan naisesta (tai naisista), joka ei ole helppo tapaus. Hän on mustasukkainen ja vaativa, mutta kesyttäjälleen unelma. Tai painajainen.

Raukeaa, savuista, vaarallista. Yablochkov Candle on lumoava yöperhonen.

*****
Ilona Jäntti & Aino Venna: Yablochkov Candle
Esitys Cirko-festivaalilla 13.5.2016

12 toukokuuta, 2016

Veljekset tasapainoa hakemassa

Luis ja Pedro Sartori do Vale ovat veljeksiä, molemmilla oma sirkustaiteilijan uransa. Teoksessa Dois he yhdistävät voimansa ja tutkivat mitäpä muutakaan kuin veljeyttä. Sirkus yhdistyy yllättävän luontevasti jousiammuntaan.

Esiintyjien näyttämöoleminen on arkisen hyväntuulista. Veljekset kisaavat vähän kaikesta, siitäkin kumman merkistä leipä nousee paahtimesta. Kuin ihmeen kaupalla se usein nousee juuri oikealla hetkellä. Vaivihkainen dramaturgia on pitkälle mietitty.

Aikuiset pojankoltiaiset muistelevat lapsuuttaan ja vähän taantuvatkin. Kisaillessa tulee joskus vähän kampitettua, hölmömpää höynäytetään aina vaan ja lopulta ratkaisu saadaan painimalla. Veljeä verrataan vähän kateellisenakin itseen, itseä veljeen. Toisella on sixpack, toisella rintakarvat.

Esityksen tunnelma on poikamaisista kolttosista huolimatta ennemmin mietteliäs kuin railakas ja jousiammunta tuo siihen jännittävää särmää. Joskus nuoli osoittaa suoraan kohti toisen kurkkua, toisinaan taas tarvitaan veljen apua jousen jännittämiseen. Tasapainoa haetaan yksin ja yhdessä.

Vaikka viehättävä esitys onkin kokonaisuutena varsin toimiva, olisi muutaman kullanmurun sopinut kuopatakin (täten vaadin tätä viralliseksi kill your darlings -käännökseksi). Ja kunpa pojat olisivat malttaneet jättää esityksen kuvaan, jonka yleisökin luontevasti lopuksi tunnisti. Vielä yksi irrallinen pöhköily veljellisen syleilyn jälkeen vie turhaan tehoja.

*****
Luis & Pedro Sartori do Vale: Dois
Esitys Cirko-festivaalilla 11.5.2016

08 toukokuuta, 2016

Kapitalismin kahleista kohti toista ihmistä

Cirko-festivaalin avausesitys, The Ricochet Projectin Smoke and Mirrors on miltei täydellinen nykysirkusteos. Se todistaa kehon tarinankerronnallista voimaa.

Akrobatiaa, tanssia ja improvisaatiota yhdistävän teoksen ytimessä on kaksi huikeaa artistia, Cohdi Harrell ja Laura Stokes, joiden kehonhallinta on valtavan taitavaa, mutta jotka myös ilmaisevat riipaisevan runollisesti inhimillisyyden ja ihmisyyden syvimpiä pelkoja ja unelmia.

Minulle esitys puhuu nimenomaan ihmisen kaipauksesta kohti toista samanlaista. Itkettää, kun katson yksin trapetsilla rimpuilevaa Harrellia tai köyteen kuin suojaavaan pesään raajat täristen kietoutuvaa Stokesia. 

Tanssi vääntää kehot äärimmäisiin ja rumiin asentoihin, katseet kohti yleisöä ovat yhtäaikaa pelokkaita ja uhmakkaita. Tällaisia me olemme, deal with it. Sitten valo kääntyy suoraan kohti. Kuka katsoo ja ketä?

Puolialastomina he ovat konkreettisestikin haavoittuvia, kapitalismin kahlitsemat sosiaaliset roolit on riisuttu vaatteiden myötä. Ankara valo piirtää laihoista kehoista esiin jokaisen jänteen ja luun.

Esityksen musiikkidramaturgia on ehkä alleviivatenkin varsin dramaattista, mutta se tuo kiintoisaa kontrastia virtuositeettia kuin ohimennen ja vahingossa korostavaan raakaan liikkeeseen. 

Esityksen huippukohdaksi nouseva intiimi, hellä ja kivulias (tender sanan useammassa merkityksessä) köysiduetto saa ääniraidakseen Charles Chaplinin Diktaattori-monologin. 

Ratkaisu voisi olla korni ja pateettinen, mutta ei yllättäen ole sitä. Teksti keskittyy ihmiskunnan yhteiseen hyvään, mutta lopulta luuppina nousee lause "We think too much and feel too little". 

We think too much and feel too little. Auts. Osuu.

*****
The Ricochet Project: Smoke and Mirrors
Esitys Cirko-festivaalilla 7.5.2016
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...