28 helmikuuta, 2016

Roskan keskellä roihuaa rakkaus

Aura of Puppets -verkoston ja TEHDAS Teatterin Romeo ja Julia on suuruudenhullua Shakespearea nukeilla (työryhmän oma määritelmä). Merja Pöyhösen ja yli 20-henkisen työryhmän suurponnistus on pysäyttävä tulkinta lukemattomia kertoja tulkitusta tarinasta.

Maailmanlopun Veronaan, kaatopaikalle sijoittuva esitys keskittyy Juliaan. Capuletit ja Montaguet vihaavat toisiaan ihan niin kuin aina ennenkin, mutta nyt käynnissä sen sortin bakkanaalit, että hirvittää. Maailma on raaka ja väkivaltainen. Rouva Capulet sukeltaa pilleripurkkiin, kreivi Paris diilaa kokkelia. Bileet ovat aina käynnissä. 

Tämän rappion keskellä Julia haaveilee jostakin suuremmasta, mutta hänet myydään halvalla. Romeolla ei ole horisontissaan sen parempia tulevaisuuden näkymiä. 

Kaiken ruman ja inhottavan keskellä nämä kaksi lasta - kuten Shakespeare heidät kirjoitti - rakastuvat päättömästi ja tekevät traagisia ratkaisuja. Paavo Cajanderin käännös luo kiintoisaa kontrastia rupiseen tulkintaan.

Heini Maarasen rakentamat groteskit nuket ovat taitavien näyttelijöiden käsissä hyvin eläviä, yhtäaikaa koomisia ja traagisia surkastuineine jalkoineen, roikkotisseineen ja vääristyneine kasvoineen. Erityisesti Sirpa Järvenpään Julia on vivahteikas ja ihastuttavan herkkä. Balthazar-koira on Nanna Mäkisen käsissä aivan hurmaava.

Räkäiset raspiäänet sopivat kyllä hahmojen habitukseen, mutta tekevät välillä repliikkien kuulemisesta työlästä. Joidenkin näyttelijöiden puheesta en saa lainkaan tolkkua ja erityisesti joukkokohtauksissa, jossa kaikki rääkyvät toistensa suihin, riipii korvia. Toisaalta, ei kai tunnelman ole tarkoituskaan olla erityisen miellyttävä.

Jos hahmot ovatkin esityksen suola, on dramaturgiassa heikkoutensa. Herkullisia hahmoja haluaisi nähdä enemmän, nyt näyttämöllä tapahtuu koko ajan niin paljon, että kokonaisuus sirpaloituu. Välillä kerronta jämähtää toistuviin reiveihin. Toki ne luovat apokalyptista maailmaa, mutta myös turruttavat. 

Esitys loppuu, tragedia on toistaiseksi ohi, mutta maailmanlopun bileet jatkuvat. Kaatopaikka leviää ja peittää onnettoman rakkauden jäljet. Ihmisen arvo on tässä todellisuudessa pieni. 

*****
Esitys Nukketeatteri Sampossa 26.2.2016

Aika entinen ei palaa, hyvä niin

Savonlinnalaisessa lähiössä Kellarpellossa Pasi tekee itsemurhan ja Helsingin Punavuoressa Pasin lapsuudenkaveri Hemmon punaviherkupla puhkeaa. Hemmo kääntää katseensa menneisyyteen ja yhteiseen taipaleeseen Pasin kanssa. Milloin Pasin elämä alkoi mennä pieleen?

80-luvulla lapsuuteni eläneenä on Veikko Nuutisen kirjoittama ja Lauri Maijalan ohjaama Pasi Was Here -esitys täynnä tuttuja asioita. TV-tunnarit vievät heti lapsuuden olohuoneeseen, toppakengät koulunpihalle. Silloin joskus osasin puhelinnumerotkin ulkoa.

Muualta Savonlinnaan muuttanut Hemmo ei osaa päiväkodin pihalla sanoa mie, mutta Pasi alkaa hänelle silti kaveriksi. Johannes Holopainen ja Juho Milonoff luovat herkällä tutkalla eri-ikäisistä paseista ja hemmoista muutamalla piirteellä tunnistettavia. 

Robert Enckell ja Vilma Melasniemi tekevät liudan vahvasti karrikoituja sivuhahmoja, Enckell karmeasta tarhantädistä kiljua myyvään keski-ikäiseen ikiteiniin, Melasniemi Hemmon häpeämästä akateemisesta tuplalesboäidistä pornotähti Sarah Youngiin. Harmittaa, että Melasniemen esittämä koulukaveri ja Hemmon rakkauden kohde Turnajaiskeppi ei saa oikeaa nimeä edes aikuisena.

Näkökulma on Hemmon ja nimenomaan aikuisen Hemmon, joka tarkastelee mennyttä 2000-luvun punavuorelaisten lasien läpi. 80-luvun Savonlinna on täysin erilainen maailma, jossa viikset eivät ole ironisia ja kengät ostetaan Kesportista. Joukkoon kuuluminen on tärkeämpää kuin itsensä toteuttaminen.

Ystävysten tiet eroavat, kun Hemmo muuttaa pois opiskelemaan, Pasi sen sijaan jää amikseen, lopettaa senkin ja syrjäytyy. Ketä kiinnostaa masentunut savonlinnalainen LVI-asentaja? Hemmokaan ei kaveriaan enää kestä tavata, kun toisen paha olo on liikaa. 

Nostalgiset muistelot katkeavat karusti laukauksen ääneen. On kiinnostava kysymys, miten valikoiva ihmisen muisti onkaan, miksi mieleen nousevat juuri tietyt hetket, eivätkä ne toiset? Pasin kohtaloa ei esitys tyhjennä, hän jää Hemmon mielikuvaksi.

Vaikka esitys on humoristinen ja haikea sekä Maijalan ohjaukseksi yllättävän lempeä, on se myös vähän hampaaton ja jää nostalgiatripiksi. 80-luvun tavallisuus on muuttunut museokamaksi, jota voidaan hyväntahtoisesti naureskellen muistella, mutta ei jota ei kuitenkaan taida kukaan haluta takaisin. 

*****
KOM-teatteri: Pasi Was Here
Kantaesitys 24.2.2016

23 helmikuuta, 2016

Tavallisuuden sielunmessu

Saara Turusen käsikirjoittama ja ohjaama Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta esittelee yhdenlaista tavallisuutta: totista ja ilotonta. Tavallisuus kietoutuu arkkityyppiseen suomalaisuuteen.

On häät, joulut ja hautajaiset. Kaikilla on koko ajan on kankeaa ja ankeaa. Tämä on 50 shades of tunkkainen beige ja kauhtuneet pastellisävyt.

Vähäsanaiset tilanteet venytetään äärimmilleen ja painostava hitaus muuttaa nukkekodissaan asuvat ihmiset luontodokumentin kohteiksi tai von Wrightin linnuiksi. Jännitys tiivistyy, kuka on ensimmäinen, joka juhlissa tohtii kahvipöytään? Myötähäpeä on käsinkosketeltavaa, Jääkärinmarssi soi loputtoman luuppina.

Mutta tarkemmin katsottuna tavallisuus ei ehkä olekaan niin tavallista. On nainen, joka kaipaa suomalaisesta itsenäisyyspäivän hartaudesta Espanjaan riemukkaasti juhlimaan. Unelmissa onnen hetkestä nousee ensin nauru, sitten itku. Tuore vaimo näkee päiväunia sudenkasvoisesta miehestä, joka olisi aivan muuta kuin tavallinen puoliso.

Halusin ihan tavallisen perheen, sanoo äiti ja pukee pojalleen mekkoa. Tunteet ja halut ovat totisuuden alla piilossa ja purkautuvat vain yksin tanssiessa. Eläimet sulautuvat ihmisten joukkoon, mutta erilaisuus, erimaalaisuus on virhe, josta tulee rangaistus.

Vaikka syvää psykologiaa ei ole tarkoituskaan henkilöistä ammentaa, kuplii erityisesti Elina Knihtilän ja Laura Birnin lukuisten roolien pinnan alla elämää. Ylermi Rajamaan, Pyry Nikkilän ja Antti Heikkisen hahmot taas jäävät karikatyyrimäisemmiksi.

Esityksen tinkimätön estetiikka on paikoin työlästä ja tarkoituksellisen pitkäveteistä katsottavaa, mutta samalla hidastus paljastaa yllättävää kauneutta arkisissa hetkissä. Karua kauneutta korostavat myös Erno Aaltosen lumoavat valot. Milja Ahon lavastus ja Laura Haapakankaan puvustus ovat yhdessä ankeuden ylistyslaulu.

Vasta hautajaisissa tavalliselle ihmiselle kerrotaan, miten tärkeä hän muille olikaan. Ei kuollut sitä enää kuule. Tavallisuudelle voi hyväntahtoisesti naurahtaa, mutta vaivaamaan jää, onko tavallisuus todella näin surullista, näin täynnä häpeää ja tukahdutettuja tunteita? 

Vaikka toisaalta, kukapa haluaisi itsensä julistaa tavalliseksi näinä erikoisuutta ylistävinä aikoina?

*****
Q-teatteri: Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta
Kantaesitys 19.2.2016, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 23.2.2016

20 helmikuuta, 2016

Teatterista, rakkaudella

On hetkiä, jolloin miettii, olisiko elämä toisenlainen, jos olisi siinä yhdessä kohtaa valinnut toisin? Sitä pohtii myös Antti Tähtinen, entinen lapsinäyttelijä, nykyinen teatteriohjaaja ja näytelmäkirjailija. Koko ajan on tehtävä valintoja, eikä niiden vaikutuksia voi tietää etukäteen. Jos voisi kelata taaksepäin siihen yhteen merkitykselliseen hetkeen ja ratkaista sen toisin, olisiko kaikki mennyt paremmin? Ehkä ei, mutta sitäkään ei voi tietää.

On vaikea olla vetämättä ainakin joitakin yhtäläisyysmerkkejä Mahdolliset maailmat -näytelmän kirjoittaneen ja ohjanneen Paavo Westerbergin omaan henkilöhistoriaan. Televisiossa poika näyttelee koiran kanssa, kaupunginteatterissa harjoitellaan Galilein elämää, jota ohjaa eräs Ralf ja jossa näyttelee eräs Lasse, iltasatumies... Westerberg käyttää ehkä autobiografisia elementtejä, mutta tosi ja fiktio sulautuvat yhteen. 

Antti käy läpi niin keski-iän kriisiä kuin writer's blockiakin. Temaattisesti ollaan siis samoilla linjoilla kuin Kansallisteatterin toisessa päädyssä nähtävässä Olipa kerran minä -näytelmässä, jossa näytelmäkirjailija ei pysty kirjoittamaan enää ilman yleisöä ja päätyy lopulta käymään dialogia niin Jeesuksen kuin Anders Behring Breivikinkin kanssa.

Mutta siinä missä Heidi Junkkaalan ja Milja Sarkolan Olipa kerran minä käsittelee narsismia varsin pinnallisin keinoin, löytyy Mahdollisista maailmoista myös syvyyssuuntaa. Myös itse asiassa aivan konkreettisella tasolla: en ole aiemmin nähnyt Kansallisen suurta näyttämöä käytettävän tässä laajuudessaan.

Näyttämö on välillä auki peräseinään ja lavastevarastoon saakka, käytössä on takuulla jokainen nostin ja pyörö pyörön päällä. Kamerat tuovat näyttelijäntyön välillä kiinnostavasti lähikuvaan. Neljättä seinää haastetaan ja korkealta aitiosta soi harppu. Näyttämökuvat ovat komeita, mutta erityisesti toisessa näytöksessä niihin jäädään jo vähän turhan paljon heruttelemaan ja vastaanottopuolella iskee väsymys. 

Mutta ydin, tarina ja sitä elävät henkilöt ovat riittävän kiinnostavia, ettei pieni megalomania näyttämöllepanossa haittaa. Ja toki kaikki se suuruus rinnastuu Antti Tähtisen valtavaan egoon, joka näytelmän maailmaa hallitsee. Parisuhdeterapiassa Antilta kysytään "Menetkö sä kohti tuhoa?" "Ei, mä menen kohti ensi-iltaa", vastaa taiteilija, eikä edes ymmärrä, miten oudolta se saattaa tavallisen ihmisen korviin kuulostaa.

Antin tytär Anna rakentaa omaa näytelmäkirjailijan uraansa. Kotona ei ole ollut koskaan tilaa kuin isän tunteille, niinpä Anna käsittelee lapsuuden kokemuksiaan tunnustuksellisen näytelmän kautta. Entuudestaan haurasta isä-tytär-suhdetta se ei ainakaan helpota. Voivatko rakkaus taiteeseen ja rakkaus läheisiin elää rinnakkain, ilman että jompikumpi väistämättä kärsii? 

Näytelmä näyttää Antista kolme eri mahdollista versiota. On Eero Ahon järkälemäisellä intensiteetillä näyttelemä nykyhetken kriisipesäke, lapsinäyttelijäuraansa aloitteleva 12-vuotias Antti, jota Marja Salo tulkitsee niin herkästi, että kasvukivut tuntuvat katsojanakin. Ja sitten on muutaman kymmenen vuoden päästä metroasemalla istuva Esko Salmisen elämän mureaksi marinoima eläkeläinen.

Pia Anderssonin Anna sekä Kristiina Haltun esittämä vaimo Helena ovat vahvoja henkilöitä, jos kohta alati vihainen tytär hieman yksipuolisen ohjauksellisen käsittelyn saakin. Lukuisista sivuhenkilöistä mieleen jää Jukka-Pekka Palon Risto, josta tulee vanhempien avioeroa surevan lapsi-Antin elämään turvallinen ja tasavertainen aikuisystävä.

Olkoonkin Mahdolliset maailmat teoksena melkoinen massiivi, joka polleasti rinnastaa itseään niin Brechtiin kuin Strindbergiinkin. Samalla se on myös kiinnostava tutkielma toden ja kuvitellun paperinohuesta rajasta, jonka ytimessä on rakkaus teatteriin, niin välineenä kuin mahdollisten maailmojen paikkana.

*****
Suomen Kansallisteatteri: Mahdolliset maailmat
Ensi-ilta 17.2.2016

14 helmikuuta, 2016

Ihmisyyden kintereillä

Franz Kafkan Muodonmuutoksen aloitus on yksi mieleenjääneimpiä: ”Kun Gregor Samsa heräsi eräänä aamuna rauhattomasta unesta, hän huomasi muuttuneensa sängyssään suunnattomaksi syöpäläiseksi.” Muodonmuutoksen voi lukea niin fantasiana kuin metaforanakin.

Carl Knifin ohjaus Svenska Teaternissa on tyylipuhdas suoritus. Fyysistä teatteria ja tanssia toisiinsa sulauttava esitys on ajaton, vaikka visuaalisesti viekin Kafkan omaan aikaan, 1900-luvun alkuun. Koska ruotsin ymmärtämiseni on paikoin puutteellista, arvostan sitä, ettei jokaista sanaa ole tarpeellistakaan poimia. Kirkkaasti ajateltu esitys puhuttelee kielipuoltakin.

Sen analysointi, minkä tähden Gregor muuttuu ja mitä muutos tarkoittaa, jää katsojalle. Sen sijaan Knif näyttää muutoksen vaikutuksen muihin, ennen kaikkea sisareen, Greteen. Tulkinnan keskiössä Patrick Henriksen Gregorina ja Misa Lommi Gretenä ovat tasavahvoja kumppaneita. Lommin ilmava tanssi ja Henriksenin riipaisevan hidas muuntuminen tuolin ranka suojakuorenaan koskettavat.

Gregorin sijasta groteskeja ovatkin hänen vanhempansa, Niklas Åkerfelt herra Samsana ja Simon Häger rouva Samsana. Painajaismaiseksi muuttuvien vanhempien rinnalla Gregor vaikuttaa viimeiseen saakka inhimillisemmältä.

Mutta silti Gregoria vaivaa ihmisyyden hupeneminen. Aiheuttaako sen vanhempien vihamielisyys? Onko Greten lempeys ainoa asia, mikä pitää Gregorin vielä kiinni ihmisessä sisällään? Inhimillisimmillään molemmat ovat aivan lopussa, toinen torjuttuna ja pois heitettynä, toinen tarkoituksellisen julmana.

En oikein saa otetta mustiin pukeutuneesta hahmosta (Anna Stenberg), joka ilmestyy aika ajoin kuvaan. Jos hahmon tarkoitus on olla allegoria jostakin, se jää minulle hämäräksi. Gregorin toiseus ja kohtalon väistämättömyys välittyvät vaikuttavasta esityksestä ilmankin.

Toinenkin inhimillisyyttä puntaroiva ja tanssia hyödyntävä esitys viikonloppuun mahtui, Juha Hurmeen ja Hanna Brotheruksen yhteisohjaus Töppöhörö. Kaikista mahdollisista ennakkoluuloista maailmankuvaansa ammentavan Vikin (Jarkko Lahti) maailma järkkyy, kun alennuspossun sijaan kassista paljastuu melkoinen deliriumnäky, venäläinen keiju (Alina Tomnikov). 

Odotukseni esityksen suhteen olivat ristiriitaiset, olin ehtinyt lukea jokusen toisistaan eriävän mielipiteen. Ajattelin silti, että Hurme on kuitenkin yksi kiinnostavimmista sivistyksen ja humanismin puolestapuhujista, ja jos kerran hänen monella tapaa kehittyneelle ajattelulleen annetaan käyttöön Kansallisteatterin suuri näyttämö, ei tulos voi ihan pettymys olla.

No jaa. Koin vahvasti, että nyt kyllä saarnataan kuorolle. En toki voi tietää muiden katsojien tuntoja, mutta olisin toivonut, että myös minulle, vihervasemmistolaiselle suvaitsevaiston edustajalle pidettäisiin edes vähän peiliä nenän edessä. Nyt tarjolla on hyvin kirkasotsainen pamfletti siitä, miten Vikinkin kaltaisesta kaikenvihaajasta saadaan yhteiskuntakelpoinen ymmärtäjä.

Vaikka niin Lahti kuin Tomnikov näyttelevät oikein mallikkaasti, ihan totta puhuen taisin saada kuitenkin enemmän irti Hurmeen käsiohjelmaan kirjoittamasta esseestä ihmisen ja kielen evoluutiosta.

*****
Svenska Teatern: Förvandlingen
Esitys 12.2.2016

Suomen Kansallisteatteri: Töppöhörö
Esitys 13.2.2016

06 helmikuuta, 2016

Kuoleman vonkamiehet*

*Otsikon keksi tämänkertainen seuralaiseni, joka antoi luvan sen käyttämiseen.

Transilvanialaisessa kylässä kietoudutaan valkosipuliin. Professori Abronsius (Tuukka Leppänen) saapuu oppipoikansa Alfredin (Miiko Toiviainen) kanssa Chagalin (Kari Mattila) majataloon tarkoituksenaan löytää myyttisen kreivi von Krolockin (Jonas Saari) linna. Chagalin teini-ikäinen tytär Sarah (Anna Victoria Eriksson) on isänsä silmäterä. 

On heräävää seksuaalisuutta, kuolemankaipuuta ja... no, eipä sitten paljon juuri muuta. Roman Polanskin elokuvaan Vampyyrientappajat perustuva musikaalikomedia Vampyyrien tanssi on niin hötöä, että on aika turhanpäiväistä koettaa kaivaa siitä jotakin sisältöä. 

Periaatteessa ei edes tarvitsisi, koska onhan Markku Nenosen ohjaama esitys pääasiassa vallan viihdyttävä. Naurattaa välillä ihan ääneenkin. Toimii parhaiten mennessään paikkapaikoin reilusti campiksi. Mutta koska tässä nyt kuitenkin pidetään kritiikkiblogia, niin here goes.

Vaikka sovituksissa on välillä oikeinkin tykki meininki, on musiikki täysin tyhjänpäiväistä, yksikään sävelmä ei enää seuraavana päivänä soi päässä, tarkoitushakuisesti teemaksi kierrätettyä musikaalin säveltäjä Jim Steinmanin hittiä Total Eclipse of the Heartia lukuunottamatta tietenkin. Sanoitukset ovat latteita ja käännös suomenkielen intonaatiota häiritsevästi ylenkatsovaa.

Peacockin näyttämö on teokselle pieni ja tekniikaltaan vaatimaton, joten roudaamista on varsinkin ensimmäisessä näytöksessä ihan hirveän paljon. Toinen näytös rauhoittuu, kun päästään kreivin linnaan. Kreivin bätmänsiivillä saapuminen on superkorni. Toisaalta esitys on tästä kaikenkattavasta korniudesta ja erityisen puujalkaisista vitseistään varsin tietoinen. 

Ensin ajattelin, että esitys kertoo vampyyrin masennuksesta, että miten surullista on, kun vähänkään johonkuhun kiintyy, niin aina sen vahingossa tulee tappaneeksi. Lopulta kuitenkin taidan päätyä siihen, että esitys kertoo ihan yksinkertaisesti miehen panetuksesta, käyttäen esimerkkeinä söpöä teinipoikaa, räiskyvää glamhomoa, likaista vanhaa miestä ja lopulta mieshahmoista kuolemaa. Mikäs siinä. Kuolema voittaa joka tapauksessa aina tavalla tai toisella.

Sukupuoliroolisto on keskiajalta, ja vaikka naisten anteliaissa kaula-aukoissa ei säästellä, ericnorthmaneita ei vastavuoroisesti ole tarjolla (käsiohjelma hieman yllättävästi ohittaa koko True Bloodin muuten runsaassa vampyyri-ilmiön esittelyssään). Toki musikaalikomediagenreen sopiikin paremmin Benny Hill -henkinen pikkutuhmuus kuin avoimen suora seksuaalisuus. 

Kun pääparin pelimerkit ovat osastoa "olen kiltti ja reipas poika" ja "ottaisinko tuon kiltin ja reippaan pojan, vaikka tuo kankea nahkahousumieskin kyllä kiehtoisi", niin onneksi sentään Erikssonilla ja Toiviaisella laulutaitoa piisaa runsaasti. 

Jonas Saaren kreivi on harmillisen vähäverinen [pun intended], hän kyllä laulaa mahtavasti, mutta on kaulasta alaspäin kokovartalokipsissä. Tönkkö patsastelu häiritsee enemmän ja enemmän, kun pitäisi jotenkin saada uskottavaksi, että Sarah näkee vampyyrissä fantasioidensa kohteen. Kireät nahkahousut eivät vaan riitä, sori. Olisi edes huumoria, mutta kun ei ole oikein sitäkään. Tanssin keinoin toteutetussa unijaksossa puolentusinaa Krolokia riepottaa tyttöä jo aika arvelluttavasti.

Pikkuruinen Sanna Majuri Chagalin ahdistelemana piika Magdana pesee kaikki! Hänestä irtoaa aivan järjetön lauluvoima. Mainiosti pärjää myös Samuel Harjanne Herbertinä, kreivin prameana poikana. Tuukka Leppäsen professori on hupaisa hahmo, mutta harmillisesti pikalauluissa jää teksti epäselväksi. Samaa vaivaa on myös ensemblebiiseissä.

En uskonut koskaan sanovani tätä, mutta pienempi ensemble voisi toimia paremmin. Nyt stagella on ruuhkaa ja koreografiat menevät sumppuun. Runsas puvustus ja maskeeraus eivät pääse kunnolla esiin, kun populaa vaan on niin valtavasti.

Vaikka HS:n arvio jo mainitsi sanaparin "puhutteleva aikalaiskommentti", itse koin huomattavana plussana, että esitys oli silkkaa eskapismia, häpeämätöntä viihdettä, joka ei edes yrittänyt olla enempää. 

Vampyyrien tanssi onkin oiva esimerkki siitä, miksi koen tähtien antamisen teatterikritiikin kohdalla hyvin vieraaksi. Voisin antaa tällekin teokselle joko viisi tai yhden tähden ihan vaan näkökulmaa vaihtaen. Keskiarvoon kolme tähteä arviota ei voisi pakottaa tekemättä väkivaltaa.

*****
Helsingin Kaupunginteatteri: Vampyyrien tanssi
Esitys 5.2.2016

04 helmikuuta, 2016

Pakolainen ei ole aalto

"Harjoittelin kaiken näyttelemisen pois. Lopulta istuin tuolilla ja vain kerroin tarinan." Näin kertoo Asko Sarkola omasta tulkinnastaan Maanmittarin tarina -monologista Liisa Talvitien kirjoittamassa elämäkerrassa Asko Sarkola - naurun takana. Hyvin samaan tapaan on Sarkola nyt ohjannut Pekka Strangia.

Christer Liljelundin kirjoittama monologi perustuu Vietnamista venepakolaisena vuonna 1977 paenneen ja lopulta Suomeen ensimmäisten kiintiöpakolaisten joukossa tulleen Tran Minh Cahnin tarinaan. Maanmittarina työskennellyt mies määriteltiin Vietnamin sodan päätyttyä maanpetturiksi ja laitettiin uudelleenkoulutusleirille. Vaikka vapaus myöhemmin koittikin, pakottivat olosuhteet kuitenkin pakenemaan kiikkerällä veneellä kohti vapautta.

Pekka Strang todellakin istuu paikallaan koko vajaan tunnin kestoisen monologin, kädet sylissä, lähes ilmeettömänä. Tulkinta pakottaa katsojan keskittymään tekstiin. Mitä jos joutuisin itse tekemään tuollaisia ratkaisuja? Entä jos joutuisin itse kokemaan jotakin tuollaista?

Maanmittarin tarina on täynnä järkyttäviä käänteitä, joista järkyttävimmältä tuntuu se, että vain perheen vahvimmat, isä ja vanhimmat pojat pystyvät lähtemään. Äiti ja kaksi nuorinta lasta jäävät. Tuossa kohtaa antaa Strang rahtusen tunnetta tihkua esiin. 

En itse uppoa esitykseen aivan niin syvälle kuin seuralaiseni ja mietin, mistä se johtuu. Tuntuu, että Lilla Teaternin suhteessa katsomoon korkealla oleva näyttämö ja valot, jotka estävät näyttelijää ottamasta todellista katsekontaktia, toimivat minun kohdallani etäisyyttä rakentavana. Toisaalta asetelma myös suojelee katsojaa.

Tässä aggressiivisen tunnepuheen täyttämässä pakolaiskeskustelussa tai päivänä, jolloin tasavallan presidentti toteaa puheessaan kansainvälisten pakolaissäännösten jääneen jälkeen ajastaan, on hyvä pysähtyä ja muistaa, että pakolaiset eivät ole vyöry, aalto tai tulva. He ovat yksittäisiä ihmisiä, joista jokaisella on syynsä lähteä kotimaastaan kohti tuntematonta. Aivan kuten Tran Minh Cahnilla melkein neljäkymmentä vuotta sitten. 


*****
Lilla Teatern: Maanmittarin tarina
Esitys 3.2.2016
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...