Äh, tuo haastava nykytaide

Kansainvälisen tanssin päivänä Zodiakissa nähtiin kaksi ensi-iltaa, Liisa Pentin WDMSNLCA  - Why Does My Sister Not Like Contemporary Art? ja Masi Tiitan ja Hanna Ahdin Flute. 

Liisa Pentin WDMSNLCA pohjaa siihen ihmetykseen, miksi moni älykäs ja huumorintajuinen ihminen vieroksuu nykytaidetta, ja mikä siitä tekee niin vastenmielistä. Riikka Theresa Innasen kanssa Pentti purkaa aihetta vallan hilpeästi ja tehokkaan itseironisesti. 

Esitys on hassu demonstraatio, kiihkeä luento ja monisyinen debatti. Jos tämän teoksen olisi tehnyt yhtään vähemmillä kilometreillä varustettu taiteilija, se olisi rienausta, mutta Pentillä ja Innasella on pohjaa, mistä ponnistaa.

Näyttämön takaseinästä voi erottaa Gustave Courbet'n Origin du Monde -maalauksen ja Marcel Duchampsin Fountain -teoksen. Innasen ja Pentin nonsensekielisen keskustelun seassa vilahtelee nykytaiteen, -musiikin ja tanssin keskeisiä nimiä. 

Kohta jo siteerataan Kantia ja paneudutaan transendenssin käsitteeseen. Ja kun oikein tosissaan ollaan, tulee naamaan kiinnittää maalarinteipillä mahdollisimman törkeä tee-se-ite-parta. 

Tanssi puolestaan on tarkoituksellisen holtitonta, kliseistä ja banaalia. Tanssahtelua, kantrijorausta, kierimistä. Ja toki pakollinen yleisön osallistamisosio. Kaikessa tässä kökössä piilee kuitenkin jotain kauneutta. 

Aivan koko mittaansa WDMSNLCA ei minua kuitenkaan jaksa pitää hyppysissään, enkä välttämättä ole tämän esityksen jälkeen hullua hurskaampi siitä, miksi nykytaide on niin vaikeaa ottaa vastaan. Ehkä esityksen myötä saan kuitenkin jonkinlaisen luvan sille, että kaikkea ei tarvitsekaan "ottaa haltuun". 

Sitten illan toiseen ensi-iltaan, jossa tuo edellämainittu haltuunottamattomuus toteutui puhtaimmillaan. En tiedä, oliko Masi Tiitan ja Hanna Ahdin Flute-teokselle eduksi vai haitaksi olla samassa illassa Pentin teoksen kanssa. 

Tekijät ovat pohtineet musiikin ja tanssin suhdetta sekä erityisesti musiikin kuuntelemisen aiheuttamia kehollisia muutoksia. Pieni pätkä kuullaan Claude Debussyn huiluteosta Syrinx, mutta pääosassa on Heidi Soidinsalon elektroninen ääniteos Flute.

Teoksessa nähdään erittäin hidasta, lähes huomaamatonta liikettä. Ahti liikkuu eteenpäin kuin mittarimatona, näyttämön takaosassa makaavan Tiitan liikettä ei melkein huomaa lainkaan. Kun tanssi tarjoaa kovin vähän, koregrafiaa kiinnostavammaksi minulle nousevatkin tila ja ääni.

Salissa ei ole valoja, vaan valo tulee ikkunoista ja vähenee sitä mukaa, kun ilta ulkona pimenee. Ulkomaailman äänet sulautuvat sattumanvaraisiksi osiksi Soidinsalon äänimaailmaa, ohi ajavien autojen valot luovat varjoja seinille.

Avoin ikkuna myös houkuttaa, pari nuorta kundia kurkistelee sisälle, joku tulee puhumaan puhelimeensa muka suojaisaan paikkaan, eikä tajua, että herättää juuri katsomollisen huomion.

Äänimaailma ja liike ovat samaa loputtomiin venyvää kuminauhaa, joka vain pitenee molemmista päistään, eikä katkea millään. Vajoan tietynlaiseen turtuneisuuden ja tylsyyden tilaan, jossa aika pysähtyy.

Flute on omalla tavallaan ihan kiinnostavakin kokonaisuus, mutta jotenkin Pentin teoksen jälkeen nähtynä tämä tuntuu ihan hirveän totiselta, tosikkomaiseltakin. Kontekstin voima on valtava.

*****

Liisa Pentti: WDMSNLCA – Why Does My Sister Not Like Contemporary Art?
Masi Tiitta, Hanna Ahti: Flute
Ensi-illat Zodiak - Uuden tanssin keskuksessa 29.4.2015

Inhimillisyyttä arpoen

Kävin Kaapelitehtaalla katsomassa vieraita kaukaa Espoosta eli Glims & Glomsin tuplailtaa. Tarjolla oli Tuomo Railon inhimillisyyden ulottuvuuksia luotaavan trilogian kaksi ensimmäistä osaa: Arka paikka (2011) ja Aikojen lopun kvartetto (2013). Kaksi varsin erilaista teosta loivat aika jännän kokonaisuuden.

Arka paikka on teos kolmelle tanssijalle, Ville Oinoselle, Sakari Saikkoselle ja Katri Soinille. Tanssiteoksissa on usein niiden uudelleen tulemisten myötä henkilövaihdoksia, mutta tätä minun olisi vaikea ajatella muiden tanssimana, sen verran vahvasti tämä tuntuu solahtavan juuri näiden tanssijoiden kehoon.

Esityksen aluksi kuuden kohtauksen järjestys arvotaan. Liike on osittain improvisoitua, osittain koreografioitua ja näiden osioiden virtaus tuntuu luonnolliselta. 

Kaiken läpäisee leikkisyys ja yllätyksellisyys: juuri kun ajattelen, että nyt tiedän, mistä tämä kohtaus kertoo, se muuttaakin muotoaan. Vakava lipsahtaa hassutteluksi, erotiikka noloudeksi. Välillä kisaillaan, tönitään ja sitten taas tukeudutaan toisiin.

Tanssijat ovat paitsi valtavan taitava ja tasavahva kolmikko, myös kiinnostavia esiintyjiä kukin yksinään. He tukevat toisiaan kaikissa sanan mahdollisissa merkityksissä. Koko ajan on joku pakottava tarve olla toisessa kiinni, ripustautua. 

On kuin liike vetäisi kahteen suuntaan, tanssijat tuntuvat välillä kuin leijailevan hieman lattian yläpuolella. Ja silti ollaan maadoittuneita, he eivät ilmapallojen lailla pörähdä karkuun, vaan palaavat aina toisiinsa kiinni. 

Klezmermusiikki, joka esityksessä varsin säästäväisesti soi, on tähän ristiriitaisuuteen juuri täydellistä. Se on samaan aikaa iloista ja haikeaa, riehakasta ja surumielistä. 

Esitys on valloittavan hyväntuulinen ja on ihanaa seurata tanssijoiden sanatonta kommunikointia, katseita, naurahduksia kuin sanoen "ai sä teit ton noin tänään". Minulle esitys puhuu siitä, miten tärkeää kontakti toiseen ihmiseen - niin kehollinen kuin sosiaalinenkin - on siinä, miten olemme suhteessa omaan itsemme ja maailmaan. 

Siinä missä Arka paikka on aika helposti lähestyttävä esitys, haastaa Aikojen lopun kvartetto katsojansa ihan eri tavalla. Myös tässä esityksessä arvonta ratkaisee esityksen kulun.

Olivier Messiaenin samanniminen kvartetto pianolle, viululle, sellolle ja klarinetille (esityksessä soittamassa Emil Holmström, Pasi Eerikäinen, Petja Kainulainen ja Taavi Oramo) on sävelletty ja kantaesitetty toisen maailmansodan aikaan saksalaisten sotavankileirillä. Tätä tietoa minun on mahdoton ohittaa esitystä katsoessa - lavastus, puvustus ja valosuunnittelu vievät assosiaationi keskitysleirille.

Kalterimaiset seinäkkeet vaihtavat paikkaa kohtauksesta toiseen ja ne, samoin kuin liikuteltavat kirkkaat lamput aiheuttavat sen, ettei teosta ole mahdollista nähdä kokonaisuutena, tarjolla on välähdyksiä sieltä täältä. 

Sirpalemaisuus on helppo hyväksyä, niin paljon tapahtuu kuitenkin koko ajan. Vain yksi katsoja käyttää mahdollisuutta vaihtaa paikkaa esityksen aikana. Itse en tiennyt tästä etukäteen, joten koin edestakaisin käveleskelevän miehen lähinnä häiritsevänä. 

Kuusi tanssijaa (Jonna Aaltonen, Simo Heiskanen, Ilona Kenova, Tuomo Railo, Guillermo Sarduy ja Juanjo Torres Martinez) eivät illan toisen teoksen tavoin erotu niinkään yksilöinä, vaan he ovat lauma. Tosin Railon itsensä hullunkurinen ja jotenkin camp hahmo pirskahtelee usein pintaan. 

Liike on groteskia, aggressiivista, ahdistunutta ja ahdistavaa. Paikoin rumuuden seassa vilkahtaa kuitenkin jotakin lyyristä, kuin häivähdys toivoa, aivan kuten Messiaenin musiikissakin. Inhimillisyys taantuu eläimellisyydeksi, tanssijat ovat yhdessä hetkessä suurena möykkynä vellovia ameeboja, toisessa yöperhosia, joita valo vetää puoleensa. 

Kahden teoksen kokonaisuus on mielenkiintoinen, vastakohdat virittävät odottamaan trilogian kolmatta teosta, vuoden päästä ensi-iltaan tulevaa päätösosaa Omnipotens. 

****

Glims & Gloms:
Arka Paikka
Aikojen lopun kvartetto
Esitykset Kaapelitehtaan Pannuhallissa 28.4.2015

Ihmisluonteen eri kerroksista

Kun Martti Suosalon esittämä rikosylikomisario Arto Jylhämä kysyy seminaariväeltä - meiltä katsojilta -, missä ammatissa tarvitaan empatiaa ja toisen ihmisen tilanteeseen samastumista, sanoo vieressäni oleva nainen hiljaa ääneen "näyttelijä". 

No juu. Näyttelijä ei kuitenkaan ole esimerkkinä Kari Hotakaisen kirjoittamassa Palvelija-monologissa, mutta pappiin, suntioon, parturi-kampaajaan, kätilöön ja mielenterveyshoitajaan siinä kyllä tutustutaan, muutamaan muuhunkin hahmoon, joilla Jylhämä demonstroi näkemyksiään ihmisluonteesta. Sivutaanpa luennolla myös tapon anatomiaa.

Ensimmäinen näytös on pohjustustusta, jossa poliisi avaa erilaisia esimerkkejä ihmisluonteen monisyisyydestä, toisessa näytöksessa paneudutaan kadonneen parturikampaaja-omaishoitajan tapaukseen. Tästä sukeutuukin melko monipolvinen kertomus siitä, miten yllättävä muutos elämässä voi johtaa isoihin synteihin. Juoni poukkoilee välillä sinne tänne, mutta punoutuu kuitenkin aina lopulta päätarinaan.

Hotakainen ei ole kuoliaaksinaurattaja, vaan hänen luomansa henkilöt ovat ennemminkin tragikoomisia alkujaan pienine ongelmineen, jotka lumipallon lailla kasvavat suuriksi ja kohtalokkaiksi. Teksti on oivaltavaa ja ihmisluonteen syvästä tuntemuksesta nousevaa. 

Minua hivelevät Hotakaisen yksittäiset lauseet, joissa on sekä sisältöä, että tilaa ajatukselle. Toisin kuin eräälläkin näytelmän keskushenkilöllä, jolla "on niin paljon tunteita, ettei järki mahdu mihinkään rakoon". 

Suosalo on taitava ja häkellyttävän pienin keinoin monikasvoinen esiintyjä. Hän pitää kevein ottein yksin hyppysissään monisatapäistä yleisöä, joka kiltisti yhtyy virteenkin heti ensitahdista. Tämä pappi ja koko hautajaiskohtaus on yksi esityksen herkullisimmista. Millaisia olisivatkaan täysin rehelliset ja kaunistelemattomat hautajaispuheet?

Miksi siis palvelija? Kaikkia seminaarin esimerkkejä yhdistää palvelijaluonne ja -ammatti, he kaikki tekevät työtään toisten hyväksi. Tällaisia henkilöitä on jokaisen elämässä valtavasti ja kun heillä menee hermo, on jälki rumaa. Silti syntiä tehdessäänkin heillä on pohjimmiltaan hyvät aikeet. Ja siksi poliisi jättää hermot kotiin, etteivät ne menisi töissä.

Suosalon ja Raila Leppäkosken ohjaamassa monologissa näyttelijän vastanäyttelijöiksi muotoutuvat valo ja ääni. Max Wikströmin visuaalisuus ja valo tukevat Suosalon henkilövaihdoksia tarkasti, mutta hienovaraisesti. Jussi Kärkkäisen äänisuunnittelussa taas tyrskäyttää luontodokumenteista tutun Jarmo Heikkisen yllättävä äänicameo.

Hesarin sivuilla on muuten esitykseen liittyvä muistitesti, jossa muutama hahmo näyttäytyy. Tsekkaa, jos et pelkää spoilereita.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Palvelija
Esitys 23.4.2015

Klassista kierteellä

Molièren näytelmissä päähenkilönä on varsin usein jollain pakkomielteellä ympäristöään terrorisoiva mies. Sitten ovat nuoret rakastavaiset (tai parikin paria), joiden täytyy yrittää jollain monimutkaisella juonella saada jommankumman isä suostumaan avioliittoon. 

Otetaan lisäksi vähintään yksi erityisen nokkela palvelija, joka ei jostain syystä pelkää maanista isäntäänsä sekä erilaisia väärinkäsityksiä, valepukuja ja toisiksi tekeytymisiä. Ja tietenkin kaikenlaisen tärkeilyn, hurskastelun ja ulkokultaisuuden asettamista naurun alaiseksi.

Molièren viimeiseksi jäänyt komedia Luulosairas sisältää nämä kaikki ja vielä paljon muuta, erityisesti lukuisissa näytelmissään keskeisiä lääkäreitä. Kyse on ahneudesta: lääkärit ja apteekkarit kuppaavat luulosairaalta Arganilta rahaa erilaisilla tropeilla, tinktuuroilla ja peräruiskeilla, Arganin toinen vaimo puolestaan kärkkyy miehensä perintöä.

Arto af Hällströmin ohjaama esitys tarjoilee herkullisen överiä fyysistä näyttelijäntyötä. Ei yritetä mitään puhdasta commedia dell'artea, vaan kukin tekee roolihahmoaan omalla tavallaan viistoon. Joidenkin kohdalla tyylilaji toimii toisia paremmin. 

Jukka-Pekka Palo tanssahtelee ketterästi pitkin Arganin vuoristoratamaista sielunmaisemaa. Salamannopeat leikkaukset naurettavasta itsesäälistä aggressioon tuovat hahmoon vaarallista viritystä.

Hänen vastaparinaan Minttu Mustakallio on nokkelan palvelijan eli Toinetten roolissa niin vinksahtanut, että useimmiten vaan katson haavi auki, että mitä ihmettä se siellä venkoilee. Mustakallio vie överin paljon pidemmälle, aika surrealistiseenkin suuntaan. Nämä kaksi pelaavat mainiosti yhteen.

Muista hahmoista jäävät mieleen erityisesti kilpakosijat eli Harri Nousiaisen vienon omahyväinen Cléante ja Petri Liskin ulkoisesti hyvin jimcarreyhenkinen lääkäri Tuomas Diafoirus. Nuoret rakastuneet naiset Moliérella eivät koskaan ole järin palkitsevia rooleja, mutta Kreeta Salminen saa Angéliqueen vähän särmää ja lihallisuuttakin.

Tarja Simosen yksityiskohdiltaan runsas ja mielikuvituksellinen puvustus on hauskassa kontrastissa Kati Lukan klassisen lavastuksen kanssa. Samalla tavalla kiintoisan kontrastinen on koko Hällströmin ohjaus: kokonaisuuden käsittely on varsin konventionaalinen ("EI videoita!!!!", kuten Hällströmille kiitoksissa pidetyssä eläkkeellelähtöseremoniassa todettiin), mutta fyysisesti viistot roolityöt tuovat esitykseen sopivasti kummallista kierrettä.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Luulosairas
Ensi-ilta 22.4.2015

Diva Vulva -arvio Sylvissä

"Liike on koko ajan menossa johonkin, mutta jää jumiin, hakee, nykii, toistuu, yrittää oikaista, mutta käpertyy taas. Aivan kuin keho ei suostuisi siihen, mitä siltä vaaditaan."

Lue arvio Sanna Kekäläisen Diva Vulva -teoksesta kokonaisuudessaan Sylvi.fi:stä.

Diva Vulva - Keho kapitalismin symbolina K&C Kekäläinen & Co:n sivuilla.

Arkipäivän Alli Jukola

Alli Jukolan elämä ei ole ollut kovin hohdokasta, seitsemän pojan yksinhuoltajalle arjen pyörittäminen on työtä. 

Riina Katajavuoren romaaniin Wenla Männistö perustuvan monologinäytelmän pääosassa ei olekaan kirjan tapaan naapurin seksikäs Wenla eikä häntä himoitseva Jukolan kuuluisa veljessarja, joilla on kolme isää ja äitejäkin kaksi, mutta joista jokaista Alli pitää omanaan. 

Tämä Alli asuu poikineen Kumpulassa ekovanhempien naapurissa ja käy töissä verotoimistossa. Tai kävi. Nyt Alli on kuollut, ennen aikojaan, ja katselee jostakin välitilasta, miten ne poikaset oikein pärjäävät. Samalla hän kertoilee omaa elämäänsä, jossa miehet käyvät vain ohimennen pyörähtämässä, mutta pojat pysyvät.

Mika Myllyahon ohjaama monologi rakentuu Paula Siimeksen pienieleisen näyttelijäntyön kautta. Alli ei räisky, hän on arkinen ja ujokin, mutta sydän on täynnä rakkautta niitä haisevia ja likaisia teinipoikia kohtaan. Alli katselee yleisöäkin vähän alta kulmiensa, ei tyrkytä eikä dramatisoi. 

Samuli Laiho soittelee näyttämön nurkassa, puoliksi piilossa, ihan yhtä vaatimattomasti hänkin. Laihon säveltämät ja Katajavuoren sanoittamat laulut ovat vähän kömpelöitä, mutta herkkiä ja tekstit tarttuvat taitavasti pieniin hetkiin. Duetoista tulee mieleen karaoke, kun ne hiljaisemmatkin uskaltavat hetkeksi dramaattiseen valokeilaan.

Vajaan tunnin mittainen ja puitteiltaan vaatimaton monologi on pieni ja koskettava sipaisu naiseen, joka ei ennen ole omaa tarinaansa saanut. Suurien spektaakkeleiden joukossa tarvitaan tällaisiakin. 

Minulle esitys toimii, paitsi itsenäisenä teoksena, myös jonkinlaisena trailerina Katajavuoren romaaniin: haluan tietää, millaisen elämän hän on mielikuvitellut muille Kiven varsin litteästi kirjoittamille naisille. 

*****

Suomen Kansallisteatteri: Alli Jukolan tarina
Esitys 20.4.2015

Isoveljen pahaatekevä syleily

Kun katsoo paljon esityksiä lyhyellä aikaa, alkaa sieltä nousta selkeästi toistuvia teemoja, aiheita, jotka puhuttelevat tekijöitä juuri nyt. American Monkey alkoi katsojien kuvaamisella, tajuamisella, että olemme kaikki katseen alaisia. Maailma luottaa meihin taas kuvasi dystooppista yhteiskuntaa, jossa kieli toimii ajatusten kontrollin keinona ja jossa seksuaalisuus ja rakkaus ovat kiellettyjä. Taustalla kummittelee luonnollisesti George Orwellin 1984, joka puolestaan pyörii Svenska Teaternissa. 

Koska kirjan tarina Isoveljen johtamaa diktatuuria epäilevästä virkamiehestä on minulle tuttu, pystyin heittäytymään ruotsinkieliseen esitykseen aika rennosti. 1984 tosin kiertyy pitkälti kielen ympärille, joten yksi tärkeä taso katsomisessa jäi välillä hieman vajaaksi. Toisaalta taas esityksen katsominen, niin ettei jää tekstiin kiinni, saattaa avata siitä jotakin, mitä ei muuten huomaisi. Itse olen aika tekstikeskeinen, joten tällaiset kokemukset ovat aina hyvästä.

Robert Icken ja Duncan Macmillanin sovitus ottaa lähtökohdakseen romaanin viimeisen luvun, tai liitteen, Uudiskielen perusteet, joka tarkastelee romaanin tapahtumia menneessä muodossa, vuoden 2050 näkökulmasta. Tämä tuo tarinan totuuden entistä tulkinnanvaraisemmaksi. Jos kerran Totuusministeriön Winston Smith voi muokata dokumentteja sen mukaan, mikä kulloinkin on virallinen totuus, miksi häneen liittyvät dokumentitkaan olisivan sen luotettavampia?  

Jarno Kuosa on ohjannut näyttelijöiden ilmaisun hyvin keholliseksi, ohjaajan sanassaan hän vetoaa myös katsojan keholliseen muistiin. Aaro Wichmannin esittämänä Winston Smithin paranoiat ja epäilykset todellisuuden ja oman muistin luotettavuudesta tulevat hyvin konkreettisesti esiin kehosta. Muissa rooleissa mennään vielä pidemmälle. 

Esityksen ääni- (Hanna Mikander), valo- (Tom Kumlin) ja videosuunnittelu (Pyry Hyttinen) rakentavat vähä vähältä ahdistavammaksi muuttuvaa ja ärsykkeitä täynnä olevaa aistimaisemaa, joka todella tuntuu pikkuhiljaa menevän myös katsojan, ainakin minun kehooni. Smithin kidutuskohtaus on jo lähes sietämätöntä seurattavaa. 

Hyppysissään tiukasti pitävä 1984 on monella tapaa epämiellyttävä kokemus, mikä tässä kohtaa kertoo yksinomaan tietoisesta ja taitavasta tulkinnasta. Samaan aikaan nautin näkemästäni, vaikka se tekee pahaa. Epämiellyttävintä lienee kuitenkin se, miten Orwellin painajaismaiseen tulevaisuuteen rakentamat kauhukuvat ovat muuttuuneet osaksi meidän todellisuuttamme. Osa suoraan, osa mutkan kautta.

Esityksessä edessäni istuva nainen ei malta olla näpelöimättä omaa kannettavaa ruutuaan, puhelimen säälimättömän kirkas valo valaisee hänet yleisön keskellä tuon tuostakin. Valvontakamerat pomppaavat silmiin matkalla pysäkille ja raitiovaunussa katselen epäkunnossa olevaa mainosnäyttöä. Pieni paranoian poikanen pyörähtää korvien välissä - mitä jos nuokin toimisivat molempiin suuntiin? 

Elämme maailmassa, jossa kaikki tieto on klikkauksen ja googlauksen päässä, mutta verkossa mikään tieto ei ole objektiivista. Informaatiota työntyy tajuntaan joka suunnasta ja on mahdotonta suodattaa sieltä pelkästään olennainen (tosin tämä taitaa olla ennemmänkin huxleylainen kuin orwellilainen malli). Liikkeemme verkossa ovat seurattavissa, lisäksi tarjoamme itse itsemme Isoveljelle sosiaalisen median kautta. Jopa kesken teatteriesityksen.

*****

Svenska Teatern: 1984
Esitys 17.4.2015

Yksinäisyyttä ja ihmisääniä

Päivän toinen esitys oli melko omintakeinen konsepti sekin, tosin aivan toisella tavalla kuin 99 ilmapalloa. Sivuun! -näytöskokonaisuus sisältää niin tanssia, musiikkia kuin ääni- ja liikeimprovisaatiotakin. Yhdistävinä tekijöinä ovat koreografi Ninni Perko ja säveltäjä, kitaristi Jarmo Saari. Eri illoissa nähdään tanssiteos Vieraskirja sekä vaihtuva konsertti, näkemässäni esityksessä vierailijana oli Emma Salokoski a cappella -kuoronsa Emma Salokoski Voices kanssa.

Sivuun Ensemblen tanssiteos Vieraskirja kantaesitettiin syksyllä vuosia tyhjillään olleessa Lapinlahden sairaalassa osana Kansallisteatterin Kiertuenäyttämöä. Yksinäisyyttä kolmen eri ihmisen kautta käsittelevä teos on sen jälkeen kiertänyt erilaisissa laitoksissa.

Näyttämöllä on kolme ihmistä, leskeksi jäänyt nainen, hänen tyttärensä ja alkuun vähän määrittelemättömäksi jäävä nuori mies. Ajattelin hänet ensin nuoremman naisen teini-ikäiseksi pojaksi, ja silläpä hämmennyin syvästi, kun heidän välilleen syttyi kipinä. Ei se sitten ehkä ollutkaan kolmen sukupolven tarina. Kerrankos sitä erehtyy.

Jokaisella henkilöllä on omanlaisensa identiteettikriisi päällä. Vanhempi naisista (Leena Gustavson) ei osaa olla ilman kuollutta miestään, joka on ollut hänen elämänsä keskipiste, tyttären kustannuksella. Rakkaus on iäkkäältä naiselta ehkä jo kielletty, keho sätkii kuitenkin vastaan. 

Hänen tyttärensä (Kati Kallio) taas sätkii urallaan, tiukat leikkaukset ja tarkka koreografia sitoo hänet työhönsä. Ihmissuhteelle ei ehkä ole tilaa. Tyttären silmien kautta äiti näyttäytyy ripustautuvana ja heikkona. 

Nuori mies (Mikko Niemistö) taas etsii omaa miehisyyttään. Hintelä ja kiusattu poika hakee lisäharteita jääkiekkovarusteista. Vaikka kaikki henkilöt esityksen kaaren myötä kohtaavatkin toisensa, jäävät heidän tarinansa kuitenkin toisistaan erillisiksi. Runolliset tekstit pyrkivät avaamaan henkilöiden sisäistä monologia.

Tanssi on kovaa, kulmikasta ja voimakkaan merkityksellistä, välillä myös valitettavan alleviivaavaa ja kliseistä. On hassua sinänsä, että esitystaiteen kohdalla tuskailen usein tarinoiden ja henkilöiden puutteen takia, kun taas tanssiteoksessa liian tarkasti piirretyt henkilöt tai juonenkäänteet tuntuvat vierailta ja kaipaan jotenkin abstraktimpaa ilmaisua. Aina on oma pää jotenkin väärässä lokerossa!

Vieraskirja jää minulle esityksenä aika etäiseksi. Se on kuitenkin vasta illan ensimmäinen näytös. Toinen näytös on kollaasi Emma Salokoski Voices -kuoron ohjelmistosta, Salokosken omasta tuotannosta sekä tanssijoiden (edellisten lisäksi Tiia Hämäläinen) osittain improvisoidusta, osittain Perkon koreografioimasta liikkeestä. 

Saarta ja Salokoskea olen fanittanut ennenkin. Musiikki ja ihmisäänten kauneus osuu omaan tunnehermooni, tanssi taas antaa katseelle suuntaa, jos kohta ei niin hirmuisen paljon kosketakaan. 

*****

Sivuun Ensemble: Sivuun! - näytöskokonaisuus
Esitys Stoassa 11.4.2015

Onko sodassa tai riidassa voittajia?

99 ilmapalloa (ja kellä ei lähtenyt Nena soimaan päässä, nostakoon kätensä hep!), Circus Maximuksen esitys sodan alkamisesta Kulosaaren kartanossa sujahtaa siihen lajityyppiin, jossa en voi ollenkaan päteä, että "tää on tosi mielenkiintoisessa dialogissa z:n vuonna 2002 Berliinin biennalessa esittämän performanssin y kanssa". Onneksi ei tarvitsekaan, omassa blogissa voin olla just niin ummikko, kuin suinkin ilkeän.

Emilia Kokon ja Tuire Tuomiston konseptoimalle esitykselle on tosin annettu lukuohje: esitys rinnastaa riidan ja sodan alkupisteet. Näkökulma ohjaa tarkastelemaan esityksen kuvia tietyllä tavalla. Kuviksi tämä minulla taittuukin, ei draamaksi vaan kuvataiteeksi.

Kokko ja Tuomisto pysyvät itse pitkälti taustapiruina, heilutellen erilaisia ansalankaviritelmiä ja luoden ääniä kuvien ulkopuolella. Äänessä ja kuvassa on pääasiassa sotilaallisen hovimestarin roolissa yleisöä pitkin kartanon huoneita johdattava Sonny Kylä-Liuhala. Ja lisäksi on paljon liikkuvia esineitä, kotikutoisen oloisia virityksiä.

Jo ensimmäinen kuva kartanon pihalla virittää. Omatekoisen kanuunan paukahdusta saadaan odottaa piinallisen kauan. Kun se lopulta tapahtuu, tussahtaa piipusta valkoisia hansikkaita. Minua naurattaa vähän ilkeästi, assosiaationi on valkokäsineisten animaatiohahmojen joukkotuhonta.

Kartanon juhlasalissa istumme pöytään, joka on kuin vinksahtaneen sodanjohdon taktisen palaverin jäljiltä. Pöydällä on rikkoontuneita laseja ja kahvikuppeja, rintamalinjoja on ommeltu parsinneuloilla. Esiin nousee rynnäkkökivääri, joka lankojen varassa killuessaan voi osoittaa ketä tahansa meistä.

Muutama huone ei minua isommin värisyttele, mutta sitten avautuu kaapista kuva: nainen, joka pelkää jotakin, ehkä sitä sotaa, ehkä tulevaa riitaa, niin että kahvikuppi tassilla tärisee. Ei juuri muuta, niin kauan, että kuppi putoaa ja menee rikki. Kauhean yksinkertaista, kauhean pysäyttävää.

Sitten meidät ohjataan huoneeseen, jossa jättikokoiset shakkinappulat törmäilevät toisiinsa ilman pelaajia. Sota jatkuu, vaikka osapuolet ovat aikaa sitten kadonneet. Kuva on koomisuudessaan lohduton. Onko voittajia, jos häviäjätkin ovat kadonneet?

Sodan absurdi luonne ja esitys saa omintakeisen kliimaksin, kun seuraamme ikkunasta kirkasväriseen papukaijapukuun ja kultaiseen kokovartalohaalariin pukeutuneiden hahmojen showpainia katkeraan loppuun saakka. Naurattaa, mutta samalla mietityttää aika paljon.

Esitys on konseptissaan kirkas ja toteutukseltaan mielenkiintoinen. Katsojansa se haastaa, mutta tekee sen pääasiassa viiston huumorin keinoin. Minua sen lähestymistapa ahdistavaan aiheeseensa viehättää aika lailla.

*****

Circus Maximus: 99 ilmapalloa - esitys sodan alkamisesta
Esitys 11.4.2015

Ihan hämmennyksissä, ihanaa!

Robert (Oskar Pöysti) ja Eva (Nina Palmgren) tulevat kotiin laskettelulomalta, mutta jokin on muuttunut. Keittiössä on outo ruukkukasvi ja sohvapöytäkin on eri paikassa kuin yleensä. Hämmentävää.

Vielä hämmentävämpää on se, että oikeastaan taidetaakin olla loman ajaksi kukkia kastelemaan lupautuneiden Judithin (Maria Ahlroth) ja Sebastianin (Viktor Idman) kotona. Vai onko Robert kuitenkin heidän lapsensa ja Eva heidän au pairinsa? Vai kuka nyt olikaan kenenkin puoliso?

Se, mikä kullekin henkilölle on todellisuutta, muuttaa muotoaan jatkuvasti Marius von Mayenburgin näytelmässä Perplex (suomeksi siis hämmentynyt). Tai todellisuus ja todellisuus: Mayenburg siteeraa häikäilemättä Platonin Luolavertausta. Todellisuus on vain tulkintaa luolan seinällä tanssivista varjoista. 

Janne Pellisen ohjaama esitys on kepeydessään ja hyväntuulisuudessaan todella helposti lähestyttävä, mutta hämmentää katsojaa suloisesti. Sanon suloisesti siksi, että en oikeastaan edes yritä "pysyä kärryillä" tai "ottaa haltuun" vaan nautin vain häpeämättömästi taitavasti kirjoitetun tekstin taitavasta toteutuksesta. Välillä niiaa surrealismin puolelle, välillä ollaan porvarillisessa kamarinäytelmässä. Mayenburg koputtelee leikkisästi myös teatterin neljättä seinää. 

Loma-asunnon kaapista löytyy natsivarusteita, naamiaisasut eivät aina osu nappiin, mies löytää seksuaalisuutensa rakastuttuaan hirveen (missä olet, Leea K.?). Hämmentävintä minulle lienee lopulta kuitenkin se, että pekonidrinkkejä on ihan oikeasti olemassa. (Yök. Tottakai googlasin.) Olennaisinta lienee näiden hyväosaisten nuorten aikuisten tarve löytää edes jotain merkityksellistä elämäänsä, olkoonkin se vaikka harhakuvaa. 

Minun ja helsinkiläisen teatterin kuherruskevään ominaispiirre on tuoreus: paljon on tekijöitä, joiden käsialaa (tai maneereja) en vielä tunne, moni esitys viehättää jo pelkästään siksi. Viiruksessa ei kuitenkaan ole kyse siitä, vaan tämän nelikon työskentelyä on ihastuttavaa seurata, pallo lentää kauniisti pelaajalta toiselle. Kun teksti ja sen henkilöt ovat jatkuvassa muutostilassa kuin ameebat, on näyttelijöidenkin oltava koko ajan herkkänä. Nämä ovat ja miten vaivattomalta se vaikuttaakaan!

Testasin muuten tarjolla ollutta tekstitystä Thea-sovelluksen kautta. Teatteri Viirus panostaa esteettömyyteen ja säännöllisesti tarjolla olevien tekstitettyjen esitysten lisäksi on tehty myös mm. kuvailutulkkausta yhteistyössä Helsingin yliopiston kanssa. 

Tekstitys helpotti esityksen vastaanottoa aika paljon, vaikka sitä ei koko ajan tarvinnutkaan vilkuilla. Tovi meni, että sain laina-iPodin sellaiselle etäisyydelle ja sopivaan kulmaan, ettei tarvinnut hirveästi heilutella päätä, jos tuli tarve joku sana tarkistaa. 

Jonkin verran oli ajoitusongelmia, mutta pääsääntöisesti tekstitys pelasi mainiosti. Tosin lopulliseen esitysversioon nähden oli tekstiin ilmeisesti tehty jonkin verran lyhennyksiä, nämä poistetut repliikit näkyivät kuitenkin tekstityksessä. Pikku juttu, ei haitannut muuten oikein mainiota kokemusta.

*****

Teatteri Viirus: Perplex
Esitys 10.4.2015

Kun kielestä katoaa preesens

Okko Leon Maailma luottaa meihin -scifitragedia toimii ajatusten ruokkijana. KOM-tekstissä (ilmeisesti nyt jo kuopatussa, kertokaa, jos olen käsittänyt väärin!) viisi vuotta sitten julkaistu teos on nyt tuotu KokoTeatterin lavalle Kaisa-Liisa Logrénin ohjaamana.

Ihmiskunnan maailmanloppu on koittanut, eletään 2070-lukua. Koko ajan sataa. Kiellettyä on niin preesensissä puhuminen kuin yhteys toiseen ihmiseenkin. Holtitonta tunteilua, rakastumista ja himoa pidetään syypäinä tapahtuneeseen katastrofiin, niinpä kaikenlainen kaipuu on hoidettava salaisesti.

Kieli paitsi heijastaa, myös muokkaa ajatuksia. Kun preesens on kielletty, jää vaihtoehdoiksi imperfekti, jossa salaista suhdetta ylläpitävä pariskunta (Minna Puolanto, Marc Gassot) elää tai konditionaali, jota vankeudesta vapautettu ja uudelleenkoulutettu tieteilijä Tanja (Milka Ahlroth) viljelee rakkautta salaa tutkiessaan.

Pannaan joutuneen preesensin myötä katoaa yhteys nykyhetkeen. On vain mennyt tai se, mitä on tulossa. Pariskunta elää aina vain uudelleen samaa kohtausta, ei muista, mitä juuri tapahtui, ympäröivä maailma muuttuu epätodelliseksi. Tanja taas pyörii siinä, mitä voisi olla, ei siinä mitä on. Yhteyttä itseen haetaan heijastavista pinnoista. Jalat eivät maadoitu, kun katse on kohti unelmia.

Riinan (Joanna Haartti) uudelleenkoulutus on jäänyt vajaaksi. Entisen perheenmurhaajan kieli ja ajatus eivät suostu päästämään irti nykyhetkestä. Tässä ja nyt -eläjä on futuurissa elävän yhteisövaltion kummajainen. Avoimin silmin ja lapsenkaltaisesti maailmaa tarkkaileva Riina on kuitenkin helposti muiden, kuten Joonas Heikkisen kalakauppiaan höynäytettävissä, ainakin jonkin aikaa.

Leon teksti haastaa, kielipeli vaatii jatkuvaa valppautta. Tekisi mieli lukea se paperilta, jotta siihen voisi syventyä, kaikki tekstin salaisuudet eivät kertakatsomisella avaudu. Logrénin ohjauksessa tunteet on piilotettu sanojen sekaan, ulospäin niitä ei voi näyttää. Etäisyys tuntuu paitsi kielen ja ajatusten sekä henkilöiden välillä, myös minun ja tämän esityksen välillä. Tarkastelen sitä, mutta en samastu, enkä tunteile.

Myös Ulrike Meinhofin vankeudessa kirjoittamasta runosta sekä Platonin Timaios-dialogista osin inspiroitunut teksti on kiinnostava ajatusleikki, vaikka sen tiede/luonto-dikotomiat jäävätkin havainnoinnin tasolle. Esitys on viileästi toteutettu dystopia, joka jättää miettimään kielen ja todellisuuden kokemisen yhteyttä.

*****

KokoTeatteri: Maailma luottaa meihin
Kantaesitys 8.4.2015

Äännöstelmiä ja esineitä

Silloin tällöin tanssiesitysten jälkeen jään miettimään, että miksi tämä oli juuri tanssia eikä jotakin muuta. Toki Sonja Jokiniemi on tanssi- ja esitystaiteilija, mutta koska Hmm-esitys on nimenomaan Zodiakissa, ohjaa se ainakin minun odotuksiani enemmän tanssin puolelle. Ehkä tämä kuitenkin menee sinne esitystaiteen lokeroon.

Toisaalta, onko sen niin väliä, että mihin kategoriaan tai kategorioihin esitys nyt sitten luokitellaan? Olkoon siis ihan vaan esitys. 

Jokiniemi tutkii teoksessaan ääntä, kieltä, eleitä. Hän soittelee eri mittaisilla puukalikoilla, ei niinkään perkussiivisesti, vaan jokaisella kalikalla on oma ääni, oma bing, poing, ääh, oih tai joku muu äännöstelmä. Kieli on koko ajan muutoksen alla, silloin tällöin ääni tai sana jää jurnuttamaan kurkkuun.

Välillä Jokiniemi ja kalikat äityvät dialogiin, välillä hän painii muotoon asettumattoman sellofaanisylillisen kanssa. Niin liike kuin äänetkin toistuvat, muuntuvat ja toistuvat lisää.

Jotakin oudon kiehtovaa kaikessa tässä ääntelyssä ja toisteisessa liikkeessä on, vaikka oma ajatukseni lähteekin välillä harhailemaan. Se ei kuitenkaan ole esityksen vika, vaan päinvastoin ansio: assosiaatiot ovat vapaita. Esitys myös tarjoaa kuin kurillaan ristiriitaisia vinkkejä tulkinnalle. 

Puvustus - nahkainen kokohaalari ja lenkkarit (joilla on myös omat äänet) - tekee esiintyjästä yhtäaikaa virallisen ja rennon. Puukeppien muoto ja iloinen väritys tuo mieleeni lasten rakennuspalikat. Naivistinen dialogi vie ajatukset yhtä lailla lapsen leikkeihin, toisaalta äänet ja liike ovat usein varsin seksuaalissävyisiä. Natalia Domingues Rangelin äänimaailma kirskuu välillä ahdistavasti.

Hilpeältä tuntuvat tahtojen taistelut objektien kanssa: kun sellofaanimytty ei haluakaan itseään muokattavan enempää, tai kun pahvilaatikko kieltää oman jumaluutensa. Ole siinä sitten vakavasti otettava puppet master, kun materiaali kieltäytyy yhteistyöstä! 

Jotenkin aika metka ja ilkikurinen teos tämä Hmm. 

*****

Sonja Jokiniemi: Hmm
Ensi-ilta Zodiak - Uuden tanssin keskuksessa 1.4.2015