Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön Vapauden kauhu -näytelmää on rakennettu vapautuvia vankeja tukevien toimijoiden kanssa järjestettyjen työpajojen myötä. Esityksen lisäksi puolitoistavuotisen projektin tuloksena on syntynyt vankilataustaisten Porttiteatteri, jonka kahdeksan jäsentä nähdään näyttämöllä kolmen Kansallisteatterin näyttelijän kanssa.
Laitosteatterin (ja nyt en viittaa niihin isoihin teatteritehtaisiin vaan teatteriin, joka viedään laitoksiin ihmisten luokse) asiantuntija Jussi Lehtosen ideoima ja ohjaama sekä Asta Honkamaan käsikirjoittama näytelmä kertoo episodimaisesti vankilasta vapautumisesta, siitä, millaiseksi vapaus käsitteenä muuttuu, kun se on otettu pois ja miten pelottavaa tavalliseen maailmaan astuminen vankilavuosien jälkeen voi olla.
Vangilla häkki siirtyy pään sisään, vankilassa pitkään istuva laitostuu. Vaatii voimia ja rohkeutta irrottautua entisestä elämästä, rikoksista ja päihteistä, joihin on helppoa ja turvallista tarttua heti ulos päästyä.
Porttiteatterin näyttelijät, Pia Vallenius ja Kari Wiippola etunenässä, tuovat näyttämölle rosoisen elämänsä. Tuntuu epäreilulta verrata heitä ammattinäyttelijöihin, epäreilulta nimenomaan jälkimmäisiä kohtaan. Ajatus siitä, että näyttelijä on itse kokenut, jos nyt ei juuri sitä tarinaa, jota näyttämöllä kertoo, niin ainakin jotakin samansuuntaista, luo ihan toisenlaista uskottavuutta.
Valleniuksen päihteetön elämä vapaudessa on kestänyt jo jokusen vuoden, Wiippola kiirehtii esityksen jälkeen vielä takaisin Suomenlinnan avovankilaan. Kansallisteatterin puolelta mukana olevien Jani Karvisen, Ilja Peltosen ja Taisto Reimaluodon tarinat vankien sekä omien ennakkoluulojen ja pelkojen kohtaamisesta koskettavat ja tuovat näkökulmaa.
Tunteita puhuttelevat tarinat yksilöistä saavat rinnalleen runsaasti tutkimustietoa, mutta myös kiven sisässä edelleen istuvien elinkautisvankien ajatuksia vapaudesta. Yksi häpeää omia tekojaan, toinen kertoo, ettei vapauden menetys vankilassa miltään tunnu, vaan vasta ulkopuolella käynnin jälkeen tuomion kunnolla tajuaa. Vapaudesta on vaikea puhua, kun ei siitä jossain kaukana tulevaisuudessa oikein saa otettakaan.
Yksityiskohdat avaavat silmiä ja omatkin ennakkoluuloni tulevat ravistelluiksi. Pysäyttää, kun kolmoismurhasta elinkautista istuva Eikka Lehtosaari kertoo videolla käyttäneensä ensin aamuisin koirat parin tunnin lenkillä ja sitten vasta "lähteneensä rosvohommiin".
Esitys on lyijynraskaasta aiheestaan huolimatta ilmava ja rento. Humoristisuus pitää katsomiskokemuksen inhimillisenä, niin ettei synkkiin tarinoihin pääse sukeltamaan tunnemielessä liian syvälle.
Anna Sinkkosen pukusuunnittelu ja lavastus tuovat mukaan aimo annoksen leikkisyyttä. Kiasma-teatterin näyttämö ja katsomo ovat vaihtaneet paikkaa ja betoniportailla kasvaa vihreää. Yksiväriset vankiunivormut muuttuvat vähä vähältä kotikutoisiksi supersankariasuiksi.
Kotimatkalla mietin kävellessäni Sörnäisten vankilan ohitse, että siellä melkein naapurissa, talossa, jonka pihavalot ovat yötä päivää päällä, elää ei vain vankeja, vaan ihmisiä, joista jokaisella olisi tarinansa kerrottavanaan. Ja niinkuin videolla haastateltu elinkautisvanki toteaa: Toki rikoksesta pitää rangaista, mutta ei se mitään auta, jos ei samalla tueta.
Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö, Kiasma-teatteri & Porttiteatteri: Vapauden kauhu
Esitys Kiasma-teatterissa 2.12.2015
"Säily talveksi" - oli kyllä monta isoa ajatusta tossa esityksessä - onpa vapaa tai vankina...
VastaaPoistaKyllä oli hieno esitys tämä, onneksi ehdin katsomaan. Minusta oli miellyttävää, että rikoksista ei puhuttu juuri lainkaan vaan keskityttiin ihmiseen ja ihmisyyteen. Antoi ajattelemisen aihetta. Ja mikä työryhmä, huh, vertailua ei tosiaan parane tehdä.
VastaaPoista