30 lokakuuta, 2015

Kaikki magia on mustaa

Kävipä kerran vuosia sitten niin, että olin mennyt mielenhäiriössä lupautumaan tuntiopettajaksi yliopiston näytelmäkirjallisuuskurssille ja tankkasin melkein itku kurkussa tapaamista edellisenä iltana Goethen Faustia (ja vain ensimmäistä osaa), kun ei se ollutkaan ihan semmoinen tunnissa parissa läpiluettava ja siltä pohjalta pohjustettava plari. Opeta siinä, kun et itsekään pääse kärryille.

Toisen kerran törmäsin Faustiin, jonka oli ohjannut liettualainen mestari Eimuntas Nekrosius. Nelituntinen, silkkaa vertauskuvaa täynnä oleva komea suuren näyttämön teos esitettiin tietenkin liettuaksi, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Tekstitys oli Otto Mannisen pohjalta, eli sitäkään ei ymmärtänyt, vaikka se oli suomea. Ihan mahdottoman hienolta näytti, mutta tunnustan. Nukahdin kalkkiviivoilla.

Vaikka näin olin hävinnyt taiston Faustille jo kahdesti, suuntasin kuitenkin rohkeasti katseeni päin kolmatta Faustiani. Käsissään ohjaaja Laura Jäntillä on Teatteri Jurkan pikkuruinen näyttämö, kolme näyttelijää ja kollaasi kaikenlaisesta Faust-materiaalista. On Goethea, Mannia, Marlowea, Bulgakoviakin. Faustin tarinaa kuljetaan rinta rinnan Aristoteleen ja vähän Antonin Artaudinkin kanssa. 

Tapani Kalliomäen Faust on tiedemiehen sijasta näyttelijä, joka saa 24 vuodeksi kaikki Tiina Weckströmin esittämän Saatanan keinot käyttöönsä. Kunniaa ja mainetta sataa, vain todellinen rakkaus elolliseen on kaupassa kielletty. Katkerimmin sen saa tuta Pia Anderssonin Gretchen, joka Faustin taikapiirissä tuhoutuu.

Jäntti on tiivistänyt eepoksen tiukaksi kaksituntiseksi, ja silti se on valtavan runsas. Vaikka tällaisesta lähdemateriaali- ja keinoröykkiöön hyppäämisestä voisi olla sotkuiset seuraukset, tuntuu Jäntin tulkinta kuitenkin koherentilta omassa näkemyksessään. Aristoteletta seuraamalla se pysyy hyppysissä.

Esitys on paitsi rakenteeltaan ja lainauksiltaan metateatteria, se myös käyttää viehättävällä tavalla vanhoja trikkejä. Yksinkertaisten temppujen tarkoitus ei ole tuottaa spektaakkelimaista vaikutusta vaan toimia jonkun suuremman asian merkkeinä.  

Paperi leimahtaa vain sekunnin, mutta sen symbolimerkitys on suuri. Tsup. Sinne suhahti sielu. Juuri tähän magiikkaan koko homma, siis teatteri, perustuu. Siihen, että yhdessä sovitusti uskotaan, että se, mitä näemme, edustaa jotakin todellista.

Kalliomäen ilmaisu on Jurkkaan valtavaa, varsinkin kun näyttämötilaa on kerroksittaisilla esiripuilla pienennetty vain murenaan entisestään. Ilmaisun kaliiberi tulee kuitenkin perustelluksi. Faust tahtoo kaiken, korkeimmat huiput ja syvimmät syöverit ihmismielestä, jota näyttämöllä välittää.

Anderssonin Gretchen on kuin mekaaninen nukke, joka on saanut hitusen sielua sisäänsä, eikä oikein osaa sen kanssa olla. Valtavan pidäkkeisen ulkokuoren alla kuohuu suuret tunteet, jotka tihkuvat kiinnostavasti silmäkulmista. Gretchen on kuitenkin ihmisen sijasta symboli hänkin, vailla minkäänlaista luonnetta. Siksi hänen kohtalonsakaan ei kosketa. 

Weckström on juuri niin saatanallinen saatana, kuin odottaa sopii. Hassua kyllä se, että odotus niin täysin täyttyy, tuottaa lievää pettymystä. Aivan järjetön ajatuskulku, jossa aivo nyrjähtää. Odottaa jotakin todella hyvää, jota saa, joten pettyy. En oikein osaa selittää, mistä kuitenkin tulee tunne, että Mefistofeleen roolin ratkaisu on liian helppo. Pirun inhimillinen hetki aivan lopussa antaa kaiken kuitenkin anteeksi.

Kaiken kaikkiaan Jäntin Faust on esitys, joka tarjoaa valtavasti tarttumakohtia ja kestäisi ehkä toisenkin katsomisen, jolloin sen tasoista saisi enemmän irti. Nyt runollista tekstiä joutuu kuulijana haromaan sieltä täältä, eikä kaikesta aivan saa otetta. Missään nimessä se ei kuitenkaan toista aikaisempien kohtaamisten traumoja. 

*****

Teatteri Jurkka: Faust - Mefistofeleen maaginen teatteri
Ennakkonäytös 28.10.2015

Ps. Olen muuten jälleen mennyt - mielenhäiriössä - lupautumaan opettajaksi.  Teatteri Jurkassa pyörii parhaillaan vetämäni #Teatterikritiikin lyhyt oppimäärä -kurssi. Kurssilaisten kritiikkejä Faustista voi lukea tuolta Jurkan sivulta.

25 lokakuuta, 2015

Balettia ja työväenluokan solidaarisuutta (sekä pyhä pallo)

Näin Billy Elliot -musikaalin pari vuotta sitten Lontoossa. Esitys katkesi kahdesti teknisistä syistä, mutta olihan se nyt komealla koneistolla tehty taitava esitys. Elokuvahan on henkilökohtaista all time favourite -osastoa. HKT:n versiota katsomaan mennessä jännitti siis aika paljon. Ihan turhaan.

Vierastin ensimmäistä kertaa musikaalia katsoessani Elton Johnin musiikkia, kun leffassa soiva Mark Bolan tuntui jotenkin niin paljon oikeammalta. Monet kappaleista tuntuivat kovin laskelmoiduilta.

Helsingissä musiikki kolisee minuun kuitenkin paljon paremmin ja tällaista viisikuisena ensimmäiselle vappumarssilleen osallistunutta värisyttävät erityisesti yhteiskunnalliset kappaleet The Stars Look Down ja Solidarity, joka on myös mielestäni yksi nerokkaimmin kirjoitetuista musikaalinumeroista: lakkolevien kaivostyöläisten ja thatcherilaisten poliisivoimien välinen väkivalta rinnastuu enkelimäisiin ballerinatyttöihin. Numero on samaan aikaan ihan käsittämättömän absurdi ja koskettava.

Toki Pavlovin koira turskii vuolaasti menemään siellä sun täällä muutenkin, mutta jotenkin tuo kaivosmiesten keskinäinen solidaarisuus osuu tässä poliittisessa ilmastossa kipeämmin kuin äidittömän pojan nousu työväenluokasta kuninkaalliseen balettiin. 

Amos Brotherus vetää roolinsa Billynä mallikkaasti, vaikka tanssillisesti ehkä kaipaisin hieman lisää energiaa. Michael taas on ehkä näytelmän haastavin roolitettava, mutta oikein mainiosti onnistuu myös Kasperi Virta. 

Helena Haarasen tanssiopettaja rouva Wilkinson on taitavasti rakennettu, rouhean pinnan alla kohisee vahvaa tunnetta. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka stage on täynnä naisia, äitejä, mummeja ja tyttöjä, niin äijien ehdoillahan tämä musikaali kuitenkin jyrää, Bechdel-testiä on turha koettaa saada läpi.

Ohjaaja-koreografi Markku Nenonen käyttää Peacockin näyttämöä hienosti, ja muutama valtavan komea kuva pysäyttää. Kaivostyöläisten pettymys ja toisaalta maailma, jonka Billy lopulta jättää taakseen, piirtyy huikean kauniina ja surullisena näkynä miesten laskeutuessa kaivokseen. Ai että.

Eipä ollenkaan tarvitse Helsingissä hävetä. Vaikka laulu- ja tanssitaidollisesti ei ihan Lontoon tasolla ollakaan (onpa siellä vähän enemmän jengiäkin, joista helmet poimia), niin kyllä Billy Elliot on oikein toimiva paketti. 

Olen aina karsastanut tähtien antamista taidetta arvioidessa, mutta musikaaleille voisi kehittää sellaisen nessu-järjestelmän. Että montako paperinenäliinaa kriitikolla katsomossa kuluu. (Vastaus: monta).

Oma emotionaalinen nestehukkani taisikin viedä suurimman terän toisesta päivän esityksestä, norjalaisen Jo Strømgren Kompanin A Dance Tribute to the Art of Football -teoksesta. Vuodesta 1997 esitetty äijäily uponnee toki paremmin jollekulle, jonka jalkapallon katsominen ei rajoitu muutaman vuoden välein tapahtuvaan satunnaisen MM-ottelun puolella silmällä televisiosta seuraamiseen.

Toki neljän tanssijan jalkapallosta inspiroitunut liike on kiinnostavaa ja hyvin taitavaa ja tunnistan sieltä minäkin erilaisia pelaajamaneereja ja peliliikkeitä. Kentälle tuntuu valuvan aggressiota myös aika paljon katsomosta. Nonsense-kielet liikkuvat pitkin eurooppalaisia stadioneja.

Loppupuolella vähän innostunkin raamatullisessa sävyssä jalkapallon pyhyyttä korostaviin kuvaelmiin, ja alunperin neljälle miehelle tehtyyn koreografiaan mukaan tullut naistanssija tuo oman jännitteensä. Kokonaisuutena en vain kuitenkaan pääse pintaa syvemmälle. Ikävä tuuri palloilijoilla, että balettipoika osui ensin.

*****

Esitys Peacockissa 24.10.2015

Esitys Aleksanterin Teatterissa 24.10.2015

20 lokakuuta, 2015

Kaupunkilaiset kolmekymppiset katonrajasta käsin

Luckyn tilaratkaisu on erikoinen. Katsomo on nostettu salin reunoille katonrajaan, josta käsin näyttämön, kivisen kaupungin, tapahtumat tuntuvat tapahtuvan kuin akvaariossa, jota tässä tarkkaavaisesti havainnoidaan. Katselukulman muutos on toisaalta ihan virkistävä, mutta toisaalta minua alkaa pidemmän päälle puuduttaa se, etten oikein näe näyttelijöiden silmiin. Kun katse jää etäiseksi, jäävät henkilötkin.

Näytelmän kolmekymppiset elävät käännekohdissa, pitäisi olla vastuullinen aikuinen, mutta vapauttakin tekisi vielä mieli maistaa. Anna (Maria Ahlroth) tulee vahingossa raskaaksi sekakäyttäjäpoikaystävälleen Jerelle (Pelle Heikkilä). Rakkautta on, mutta riittääkö se, kun addiktio määrää tahtilajin? 

Alexin (Viktor Idman) start-up-yritys on mennyt penkin alle, pikavipit kasaantuvat, mutta kulissi pysyy pystyssä.  Nadja (Jessica Raita) taas kuristuu pienten lasten kanssa kotona, eikä parisuhde puhumalla parane, kun pannakin pitäisi, vaikka kumpikaan ei halua.

Kasper (Oskar Pöysti) auttaa työkseen ihmisiä, mutta oma rakkauselämä on pakkasen puolella. Tuntematonta tulevaisuutta edustaa Annan vatsassa kasvava lapsi, työnimeltään Lucky.

Ohjaaja Maria Lundströmin käsikirjoitus rakentaa henkilöiden tarinat erityisemmin niitä problematisoimatta. Jokaisella on psykologinen perusruhjeensa, jonka kautta maailma hahmottuu. Näkökulma vaihtuu henkilöstä toiseen, keskiössä on moderni perhe yksilön sijaan.

Ohjauksellisesti esitys on - tilaratkaisua ja muutamaa tanssillista hetkeä lukuunottamatta - varsin perinteinen. Jouhevasti edetään, mutta jokin ärsyttävä konventionaalisuus esitystä vaivaa. Erityisesti kokonaisuudesta tökkää sentimentaalinen kertojaosuus sekä loppua mielestäni ihan turhaan pidentävä versiointi Laura Närhen Mä annan sut pois -kappaleesta. 

Se, mikä esityksestä nousee, on ilmava näyttelijäntyö. Varsinkin Oskar Pöystin surullisen hahmon ritari, sossunsetä Kasper on riipaiseva. Teksti lomittaa ruotsin ja suomen autenttisella tavalla ja tekee kielestä omanlaistaan ja elävää. 

Toki henkilöiden tempoilusta pysäyttäviäkin hetkiä irtoaa. Joskus ei ole muuta vaihtoehtoa kuin huutaa paha olonsa kattoterassilta kaupungin ylle. Nadjan kauppakassien leviäminen keskelle suojatietä on hilpeässä hirveydessään raastavaa katsottavaa.

Omaperäisempää tavaraa yleensä tarjoavalta Viirukselta Lucky on kuitenkin kokonaisuutena vähän laimea esitys.

*****

Teater Viirus: Lucky
Esitys 19.10.2015

15 lokakuuta, 2015

Muuttolaatikot täynnä todisteita olemisesta

Juha Hurmeella on hyvin omanlaisensa, tunnistettava tapa puhua. Usein hänen näytelmiään katsoessani tai lukiessani hänen tekstejään, kuulen ne tavallaan hänen äänellään. Eilisiltana tämä sattui menemään vielä enemmän metaksi, kun Hurme paikkasi omassa Muuttomiehet-näytelmässään Pekka Valkeejärveä, jolla myös on hyvin tunnistettava ja omanlaisensa tapa puhua. Siinä sitten katsoin Hurmetta ja mietin Valkeejärveä. Hämmensi. Onneksi ei kauaa.

KOM-teatterin lavalla tunnistettava juhahurmelaisuus törmää monellakin tasolla tunnistettavaan komteatterilaisuuteen. Maneerien yhteissummasta muodostuu jotakin varsin kiinnostavaa ja koskettavaa. Kaikki löytävät vähän uudenlaisen vaihteen.

Muuttomiehet, Eeva Soivio ja Juho Milonoff, ovat ammattilaisia. Logistiikka on hiottu täydelliseksi ja muuttodata on pilvessä. Kolme uuteen yhteisölliseen ekotaloon muuttavaa asukasta löytää silti omaisuutensa ja sitä kautta elämänsä yhdestä läjästä, eikä talokaan ole ihan valmis sisäänmuutettavaksi.

Vilma Melasniemen konteista pukkaa muistoja kuolleesta poikaystävästä, Niko Saarelasta. Laura Malmivaara ja Juha Hurme taas huomaavat, että omat muistot ja irtaimistot ovat sulautuneet yhteen toisten melkein samanlaisten kanssa.

Teksti on taattua Hurmetta, ilmavan syvällistä ja nautittavaa kieltä, josta paistaa läpi rakkaus suomeen. Sisällöllisesti näytelmässä rönsytään jälleen vähän sinne sun tänne, mutta inhimillisten muistojen rinnalla toisena lankana kulkee huoli ekologisesta tuhosta, jota ihminen ympärilleen kylvää. Talvivaaraa tursuaa kenkälaatikosta, Huippuvuorten luonnonihmeet raiskataan yksi toisensa jälkeen tyhjiin.

Tyrkyttämättömällä tavalla filosofisen esityksen huumori on hirmuisen lämmintä ja ymmärtävää. Erityisesti Milonoff tuo omalla viistolla näyttelemisellään mukaan absurdia kierrettä, mistä pidän kyllä valtavasti. 

Ja kaiken ark(t)isen sekoilun keskellä on hetkiä, joissa rauhoittua musiikin äärelle. Petra Poutanen-Hurmeen säveltämät laulut Miira Luhtavaaran runoihin ovat vaatimattomassa kauneudessaan vapauttavia, liikuttaviakin. Soivion ja Malmivaaran tapa laulaa ilman sen kummempia kommervenkkejä osuu minun tunnehermooni täydellisesti.

Juuri tässä Hurme on niin taitava, hän poimii jotakin arkista ja tavallista ja nostaa sen jollekin uudelle tasolle, tekee siitä hitusen verran tärkeämpää, mutta ei koskaan tärkeilevää. 

*****

KOM-teatteri: Muuttomiehet
Esitys 14.10.2015

08 lokakuuta, 2015

Seksityöstä turhia tunteilematta

Dijana kutsuu meidät makuuhuoneeseensa, laskee roskiksesta käytetyt kondomit ja toteaa iloisesti hymyillen, että seuraava asiakas on viimeinen, seuraavan jälkeen velka poikaystävästä parittajaksi muuttuneelle Babakille on maksettu. Vaikka siis ihan itse Dijana on tämän homman valinnut, seksihän on tosi kivaa! Jos sitä riittävästi toistaa, ehkä se on totta.

Englantilaisen Lucy Kirkwoodin ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin kertoo venäläisestä Dijanasta, passittomasta ja seksityöhön pakotetusta. Matkan varrella kohdataan myös länsiafrikkalainen Gloria. 

Kirkwoodin teksti on runsasta, aivan kuin jatkuva puhe auttaisi päähenkilöä unohtamaan oman tilanteensa. Puhutteleva teksti kiertää Dijanan puheen pulputuksen kautta taitavasti kamaluudet ja jättää aukot katsojan mielikuvituksen täytettäväksi.

Anna Veijalaisen ohjaamassa esityksessä tilan käyttö on kiinnostavaa, kolme episodia nähdään eri paikoissa, matkan varrella katsojiakin hieman osallistetaan. Kaksi ensimmäistä episodia tapahtuu pienissä tiloissa, joissa katsojat saavat esiintyjät melkein syliinsä.

Kolmas episodi tapahtuu KokoTeatterin salissa, jonka suuruus pienen näyttämön ympärille ahtaasti asettuneen katsomon ympärillä korostaa päähenkilön eristyneisyyttä.

Anna Andesson näyttelee Dijanaa läpi vahvan defenssin. Pissismäinen pinnallisuus tuntuu alussa kiinnostavalta ja se taakse tulee halu nähdä. Naamio kuitenkin pysyy päällä ja siksi, vaikka esitys fyysisesti tuleekin lähelle, tuntuu sen ote psykologisella tasolla etäiseltä ja jopa tutkimukselliselta. Se ei välttämättä ole huono asia, mutta yllättää minut.

Näytelmää kirjoittaessaan Kirkwood on haastatellut seksityöläisiä ja KokoTeatterikin on sen yhteydessä tehnyt tiivistä yhteistyötä Pro-tukipisteen kanssa. Esitys antaa ihmiskaupan uhreille tärkeän ja tunteilemattoman puheenvuoron.


*****

KokoTeatteri: ensin tuntui tyhjyys kun sydän otettiin pois mutta nyt on kaikki hyvin
Esitys 7.10.2015

04 lokakuuta, 2015

Pyhäpäivän hartaus pysäyttää ajan

Tabu ei ole dramatisointi Timo K. Mukan novellista. En ole ihan varma siitä, onko se edes teatteria. Tästä huolimatta se vaikuttaa minuun valtavasti. 

Ennen sunnuntai-iltapäiväisen esityksen alkua ohjaaja Kristian Smeds vetoaa yleisöön, ettei mobiililaitteita käytettäisi lainkaan esityksen puolentoista tunnin keston aikana. Kyse kun ei ole pelkästään äänestä vaan myös valosta. (Silti vieressäni olevan naisen on mahdotonta olla tarkistamatta puhelintaan esityksen aikana. Mieleni tekisi kuristaa hänet.)

Ohjaajan pyyntö on erityisen perusteltu juuri tässä esityksessä, jossa valoa ja pimeyttä, valoa ja varjoa käytetään niin merkityksellisesti, että pienikin pilkahdus ylimääräistä on myrkkyä. 

Jos esitys ei minulle ehkä olekaan teatteria, on se silti pakahduttava kokemus. Koen sen enemmänkin kuvataiteeksi, eläväksi installaatioksi, jossa Mukan teksti on vain etäinen lähtökohta. 

Montaa Mukan sanaa ei kuulla, mutta uskonnon, väkivallan ja seksuaalisuuden kyllästämiä kuvia riittää ilman niitäkin. Esitys tuntuu pysäyttävän ulkona eteenpäin menevän ajan tähän teatterisalin mikrokosmokseen.

Smedsin neuvonantajana on toiminut esitystaiteilija Kimmo Modig. Teemu Nurmelinin valo- ja Pietu Pietiäisen videosuunnittelu käyvät kiehtovaa dialogia Tuuli Kyttälän äänisuunnittelun ja Pekka Kuusiston musiikin kanssa.

Esitys onkin kunnianosoitus paitsi Mukalle, myös teatteritekniikalle, kaikelle sille, mikä mahdollistaa illuusion. Ihminen on Kansallisteatterin suuren näyttämön koneiston keskellä pieni, mutta kun tuo ihminen sattuu olemaan esimerkiksi Seela Sella (tai Tero Jartti) ei fyysinen pienuus korreloi mitenkään vaikuttavuuden kanssa.

Sellan järkälemäinen läsnäolo sekä tilan, valon, äänen ja musiikin muodostama kokonaisuus puhuttelee minua aivan jollakin muulla kuin kielen tasolla, ja siksi siitä kirjoittaminen tuntuu lähes mahdottomalta. Se koukuttaa kaikki aistit, haistan niin pihkan, tulitikun fosforin kuin kynttilän juuri sammuneen sydämenkin. 

Kun loputtomalta tuntuva pimeys sulkee syliinsä, mietin, että kokemukseni tästä esityksestä tulee määrittymään pitkälti sen perusteella, miten Smeds tämän pimeyden purkaa: julmasti vai lempeästi. Hän purkaa sen lempeästi ja minä purskahdan lähes kontrolloimattomaan itkuun, jonka saan vaivoin pidettyä äänettömänä. 

Esityksen jälkeen naistenhuoneessa kuulen kommentin: "ei ihme, että teatterilla menee huonosti, kun se on tällaiseksi mennyt". Itse itken koko matkan kotiin kykenemättä määrittelemään miksi. Teatterin huonouden vuoksi se ei kuitenkaan tapahdu.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Tabu 
Ensi-ilta 4.10.2015 Suurella näyttämöllä

02 lokakuuta, 2015

Naapuri on ihan lähellä

Olen elämäni aikana asunut ainakin 15 asunnossa, valtaosa niistä kerrostaloissa. Eräs naapuri esittäytyi heti muuttopäivänä: "minä se oon se ensimmäisen kerroksen vittumainen akka". Hän oli varsin mukava. Poikaystäväni ja hänen kämppäkaverinsa (joka myös seurusteli) naapurit halusivat tarkistaa, montako henkilöä asunnossa asuu, kun "olemme tarkkailleet tilannetta ja näyttää siltä, että asukkaita on 3-8".

Yhdessä asunnossa toiselta puolelta kuului äänekäs päiväseksi, kun samaan aikaan toisella puolella 90-vuotias entinen haitaristi veteli polkkaa ja polki jalalla tahtia. Eräässä naapurissa huusi yksin jätetty koira, toisessa soitettiin Elvistä läpi yön. Mukana laulaen.

Tuomas Timosen näytelmä Melusta valittanut puukotettiin sukeltaa naapurisuhteiden kiemuroihin ja ammentaa ristiriitansa kaipuusta hiljaisuuteen. Samalla se raottaa omaelämäkerrallista verhoa isä-poika-suhteeseen. 

Joanna Haartti, Joonas Heikkinen, Antti Autio ja Laura Halonen tulkitsevat kierteelle kääntyviä arkisia kohtaamisia toisiaan lähellä asujien kesken. Erityisesti Haartti outouttaa ihastuttavan omintakeisella tavallaan hahmon kuin hahmon. Heikkinen puolestaan tarvitsee vain hyvin vähän tehoja muuttuakseen lämpimästä uhkaavaksi. Nätyltä lainassa olevat Autio ja Halonen tasapainottavat näyttämöä näennäisellä normaaliudellaan. 

Buddhalaiset meditaatiokulhot luovat rauhoittavan sijasta ahdistavaa äänimaailmaa ja taustalla pyörivä lasiseinäinen koti kertoo juuri siitä, mistä kerrostaloasumisessa on kyse: oma tila on väistämättä jollain tasolla jaettu ja osa yksityisyydestä valuu ulkopuolelle.

Toinen lonkero teoksessa on isän ja pojan suhde. Haartin esittämän isän ja Aution ja Halosen yhdessä esittämän pojan välillä näkyvä etäisyys kirpaisee, niin kuin sen ylittämisyrityksetkin. Ihailen todella paljon Haartin taitoa tasapainotella komiikan ja koskettavuuden kynnyksellä.

Näytelmä viehättää minua sekä Timosen vaivattoman runollisella kielellä, kirkkaalla kokonaisajatuksellaan että hiotulla, mutta joustavalla ilmaisullaan. Ja irtoviiksien irtoaminen on tietysti aina hauskaa, niin katsomossa kuin näyttämölläkin. Tässä esityksessä se tuntuu myös täysin luonnolliselta.

Esitys seuraa vähän kotiinkin, juuri nyt ihan vähän kiristää, että käytävässä joku viheltelee. Annan sen kuitenkin olla. Toistaiseksi. 

*****

Teatteri Takomo: Melusta valittanut puukotettiin
Esitys 2.10.2015
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...