Eilinen tarjosi esityksiä todellakin laidasta laitaan. Päivä alkoi sympaattisella tyttöenergialla Ásrún Magnúsdóttirin GRRRRRRLS-esityksellä. Teos on samaa tilaussarjaa kuin avajaisissa nähty Margrét Bjarnadóttirin nimetön teos, inspiraationa siis sana concert (joka toki voi kääntyä paitsi konsertiksi, myös yhdessä tekemiseksi).
Esityksessä parikymmentä 13-16-vuotiasta tanssia harrastavaa tyttöä muodostaa joukon, joka käyttäytyy laumamaisesti. Teoksen edetessä tyttöjen persoonat kuitenkin alkavat erottua. Tyttöjen mahtavuus ei jää epäselväksi. Who run the world? No tytöt tietysti!
En tiedä, ehkä itse kaipasin jotakin enemmän, vähän jonkinlaista kysymyksenasettelua tai väitettä, johon ottaa kantaa. Nyt esitys oli käytännössä hengennostatusta, mikä sinänsä ei toki väärin ole, mutta joka ei loppujen lopuksi kovin kauaa toimi, jos ei itse ole tsempin kohteena. Tytöt tuntuvat olevan itse esityksestä aika liekeissä, mikä on tietysti itsessään arvokasta.
Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnasonin ja Snæbjörn Brynjarssonin A Series of Novels Never Written on yllättävä tanssiteos. Kirjailija Snæbjörn tanssii koreografipuolisonsa Ragnheiðurin kanssa luomalla elekielellä seitsemän keskeneräistä romaanikäsikirjoitustaan.
Heti alkuun Snæbjörn toteaa, että teos kumpuaa tarpeesta luoda jotakin vilpitöntä, ilman sarkasmia, ironiaa tai cooliutta (näkökulma vaikuttaa tämän viikon perusteella aika tyypilliseltä islantilaisille tekijöille). Hänen kömpelön tanssinsa on tarkoitus välittää teokset suoraan katsojille ilman kielen tai kirjallisuuden välitystä, kehosta kehoon. Haastavaa tuntuu olevan ja kriisi iskee uudelleen kesken esityksen.
Esitys on hilpeä ja höyhenenkevyt otteessaan, mutta juuri siksi se viehättää minua aika paljon. Snæbjörnin epäesittäminen on vaatimattomuudessaan valloittavaa. Kysymys siitä, miten omaa taidettaan voisi mahdollisimman puhtaasti artikuloida ulospäin, lienee perustavanlaatuinen. Snæbjörnin ja Ragnheiðurin valinta on lempeä huumori ja esiintyjän haavoittuvan alttiiksi asettuminen.
Illan kolmas esitys oli sitten jotakin aivan muuta. Belgialaisen performanssitaiteilijapariskunnan Florentina Holzingerin ja Vincent Riebeekin esitys Schönheitsabend solmii yhteen baletin konventiot, queerin ja epäkonventionaalisen kauneuskäsityksen.
Esityksen kolmesta osasta ensimmäinen “Tänze des Lasters” (paheellisuuden tanssit) muokkaa klassisen Shéhérazade-baletin eksoottisen eroottisuuden ja väkivallan moderniin muotoon. Anarkistinen parodia kulkee pateettisen baletin kautta tankotanssiin ja huipentuu akrobaattiseen strap-on-penetraatioon näyttämöllä, mikä on kieltämättä yllättävää. Yllättävämpää on ehkä kuitenkin se, ettei kohtaus näyttäydy rumana tai pornografisena, kauneudeksi se tulee perusteltua myöhemmin.
Toinen osa "Tänze des Grauens" (kauhun tanssit) ponnistaa mielisairaalan kynnyksellä olevan Vaslav Nijinskyn sooloteoksista ja tutkii taiteilijan prosessia kuin koe-eläintä. Holzigerin holtiton ja infantiili esiintymisestä kieltäytyminen Riebeekin säestämänä jää hassuksi välikommentiksi ennen viimeistä osaa.
Kolmas osa “Tänze der Ekstase” (ekstaasin tanssit) solmii yhteen langanpäät ja kertoo tarinan homomiehen ja naisen rakkaudesta queer-fantasiakuvastoon kietoutuneena. Rakkaudellisin rakkaudenteko on lopulta kumppanin sitominen ja ripustaminen roikkumaan.
Esityksen provokatiivisuus on hämmentävällä tavalla aika helposti vastaanotettavaa. Toki jokaisella katsojista on omat sietokykynsä rajat, mutta minun rajojani esitys ei vielä uhkaa. Se pysyy riittävän kaukana näyttämöllä, enkä koe, että se haastaisi minua jotenkin henkilökohtaisesti. Kauneuteen ja rakkauteen se avaa näkökulman, joka tarkemmin katsottuna ei ole ollenkaan omituinen, vain erilainen kuin ehkä odottaisi.
*****
Lókal-festivaali / Reykjavik Dance Festival
Ásrún Magnúsdóttir: GRRRRRRLS, esitys 29.8.2015
Ragnheiður Sigurðardóttir Bjarnason & Snæbjörn Brynjarsson: A Series of Novels Never Written, esitys 29.8.2015
Florentina Holzinger & Vincent Riebeek: Schönheitsabend, esitys 29.8.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!