Kun katsoo paljon esityksiä lyhyellä aikaa, alkaa sieltä nousta selkeästi toistuvia teemoja, aiheita, jotka puhuttelevat tekijöitä juuri nyt. American Monkey alkoi katsojien kuvaamisella, tajuamisella, että olemme kaikki katseen alaisia. Maailma luottaa meihin taas kuvasi dystooppista yhteiskuntaa, jossa kieli toimii ajatusten kontrollin keinona ja jossa seksuaalisuus ja rakkaus ovat kiellettyjä. Taustalla kummittelee luonnollisesti George Orwellin 1984, joka puolestaan pyörii Svenska Teaternissa.
Koska kirjan tarina Isoveljen johtamaa diktatuuria epäilevästä virkamiehestä on minulle tuttu, pystyin heittäytymään ruotsinkieliseen esitykseen aika rennosti. 1984 tosin kiertyy pitkälti kielen ympärille, joten yksi tärkeä taso katsomisessa jäi välillä hieman vajaaksi. Toisaalta taas esityksen katsominen, niin ettei jää tekstiin kiinni, saattaa avata siitä jotakin, mitä ei muuten huomaisi. Itse olen aika tekstikeskeinen, joten tällaiset kokemukset ovat aina hyvästä.
Robert Icken ja Duncan Macmillanin sovitus ottaa lähtökohdakseen romaanin viimeisen luvun, tai liitteen, Uudiskielen perusteet, joka tarkastelee romaanin tapahtumia menneessä muodossa, vuoden 2050 näkökulmasta. Tämä tuo tarinan totuuden entistä tulkinnanvaraisemmaksi. Jos kerran Totuusministeriön Winston Smith voi muokata dokumentteja sen mukaan, mikä kulloinkin on virallinen totuus, miksi häneen liittyvät dokumentitkaan olisivan sen luotettavampia?
Jarno Kuosa on ohjannut näyttelijöiden ilmaisun hyvin keholliseksi, ohjaajan sanassaan hän vetoaa myös katsojan keholliseen muistiin. Aaro Wichmannin esittämänä Winston Smithin paranoiat ja epäilykset todellisuuden ja oman muistin luotettavuudesta tulevat hyvin konkreettisesti esiin kehosta. Muissa rooleissa mennään vielä pidemmälle.
Esityksen ääni- (Hanna Mikander), valo- (Tom Kumlin) ja videosuunnittelu (Pyry Hyttinen) rakentavat vähä vähältä ahdistavammaksi muuttuvaa ja ärsykkeitä täynnä olevaa aistimaisemaa, joka todella tuntuu pikkuhiljaa menevän myös katsojan, ainakin minun kehooni. Smithin kidutuskohtaus on jo lähes sietämätöntä seurattavaa.
Hyppysissään tiukasti pitävä 1984 on monella tapaa epämiellyttävä kokemus, mikä tässä kohtaa kertoo yksinomaan tietoisesta ja taitavasta tulkinnasta. Samaan aikaan nautin näkemästäni, vaikka se tekee pahaa. Epämiellyttävintä lienee kuitenkin se, miten Orwellin painajaismaiseen tulevaisuuteen rakentamat kauhukuvat ovat muuttuuneet osaksi meidän todellisuuttamme. Osa suoraan, osa mutkan kautta.
Esityksessä edessäni istuva nainen ei malta olla näpelöimättä omaa kannettavaa ruutuaan, puhelimen säälimättömän kirkas valo valaisee hänet yleisön keskellä tuon tuostakin. Valvontakamerat pomppaavat silmiin matkalla pysäkille ja raitiovaunussa katselen epäkunnossa olevaa mainosnäyttöä. Pieni paranoian poikanen pyörähtää korvien välissä - mitä jos nuokin toimisivat molempiin suuntiin?
Elämme maailmassa, jossa kaikki tieto on klikkauksen ja googlauksen päässä, mutta verkossa mikään tieto ei ole objektiivista. Informaatiota työntyy tajuntaan joka suunnasta ja on mahdotonta suodattaa sieltä pelkästään olennainen (tosin tämä taitaa olla ennemmänkin huxleylainen kuin orwellilainen malli). Liikkeemme verkossa ovat seurattavissa, lisäksi tarjoamme itse itsemme Isoveljelle sosiaalisen median kautta. Jopa kesken teatteriesityksen.
*****
Svenska Teatern: 1984
Esitys 17.4.2015
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Arvostan omalla nimellä kommentointia!