20 huhtikuuta, 2015

Arkipäivän Alli Jukola

Alli Jukolan elämä ei ole ollut kovin hohdokasta, seitsemän pojan yksinhuoltajalle arjen pyörittäminen on työtä. 

Riina Katajavuoren romaaniin Wenla Männistö perustuvan monologinäytelmän pääosassa ei olekaan kirjan tapaan naapurin seksikäs Wenla eikä häntä himoitseva Jukolan kuuluisa veljessarja, joilla on kolme isää ja äitejäkin kaksi, mutta joista jokaista Alli pitää omanaan. 

Tämä Alli asuu poikineen Kumpulassa ekovanhempien naapurissa ja käy töissä verotoimistossa. Tai kävi. Nyt Alli on kuollut, ennen aikojaan, ja katselee jostakin välitilasta, miten ne poikaset oikein pärjäävät. Samalla hän kertoilee omaa elämäänsä, jossa miehet käyvät vain ohimennen pyörähtämässä, mutta pojat pysyvät.

Mika Myllyahon ohjaama monologi rakentuu Paula Siimeksen pienieleisen näyttelijäntyön kautta. Alli ei räisky, hän on arkinen ja ujokin, mutta sydän on täynnä rakkautta niitä haisevia ja likaisia teinipoikia kohtaan. Alli katselee yleisöäkin vähän alta kulmiensa, ei tyrkytä eikä dramatisoi. 

Samuli Laiho soittelee näyttämön nurkassa, puoliksi piilossa, ihan yhtä vaatimattomasti hänkin. Laihon säveltämät ja Katajavuoren sanoittamat laulut ovat vähän kömpelöitä, mutta herkkiä ja tekstit tarttuvat taitavasti pieniin hetkiin. Duetoista tulee mieleen karaoke, kun ne hiljaisemmatkin uskaltavat hetkeksi dramaattiseen valokeilaan.

Vajaan tunnin mittainen ja puitteiltaan vaatimaton monologi on pieni ja koskettava sipaisu naiseen, joka ei ennen ole omaa tarinaansa saanut. Suurien spektaakkeleiden joukossa tarvitaan tällaisiakin. 

Minulle esitys toimii, paitsi itsenäisenä teoksena, myös jonkinlaisena trailerina Katajavuoren romaaniin: haluan tietää, millaisen elämän hän on mielikuvitellut muille Kiven varsin litteästi kirjoittamille naisille. 

*****

Suomen Kansallisteatteri: Alli Jukolan tarina
Esitys 20.4.2015

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Arvostan omalla nimellä kommentointia!

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...