29 maaliskuuta, 2015

Naurun vai kuvotuksen kyyneleitä

Minun on aika vaikea kirjoittaa Noora Dadun monologista Minun Palestiinani. Se on niin henkilökohtainen, sekä hänelle tekijänä että minulle katsojana. 

Ja ei, minulla ei ole minkäänlaista yhteyttä Palestiinaan, toisin kuin Dadulla. Koen vain aiheen niin kipeästi, että huomaan itseäni säästääkseni nykyään vältteleväni sitä mediassa. Se saa minut valtavan vihaiseksi ja voimattomaksi. Se ei ole ainoa konflikti, joka minua ahdistaa, mutta se on minulle ollut olemassa "aina". 

Dadu on puoliksi palestiinalainen ja monologissaan hän paitsi perkaa omaa identiteettiään, joka nousee pintaan WTC-iskujen myötä, myös sukeltaa luvatun maan historiaan, juutalaisten ja palestiinalaisten konfliktin syihin ja seurauksiin, haastattelee ystäviään ja tuntemattomia, päätyy väittelyihin ja kuulusteltavaksi israelilaiselle lentokentälle (jossa mukana on myös liudan toinen toistaan kuumottavampia tullivirkailijoita tulkitseva Iida-Maria Heinonen).

Tämän kaiken hän tekee paitsi turhautuneen vihaisesti, myös niin hurmaavan humoristisesti, että en olisi uskonut sen olevan mahdollista. En tunne Dadua henkilökohtaisesti, mutta hän luo tilan, jossa kuvittelen olevani yksi hänen ystävistään, joille hän näitä sattumuksia kertoo. Intomielinen maailmanparantaja törmää kirjallisilla ja konkreettisilla matkoillaan myös omiin ennakkoluuloihinsa. 

En aina tiedä, johtuvatko kyyneleeni tikahduttavasta naurusta vai kuvottavasta tunteesta, jonka monet Dadun tarinoista aiheuttavat. Usein nämä kaksi tuntemusta ovat niin lähellä toisiaan, ettei niitä edes olisi mahdollista erottaa. Tuon tuostakin huomaan puristavani käsiäni kehoni ympärille, kuin suojaksi.

Dadun impulsiivinen ja itseironinen esiintyminen sekä tarkkanäköinen ja kirkkaasti ajateltu teksti nostavat esityksen henkilökohtaisen yläpuolelle ja antavat myös katsojalle tilaa ajatella. 

Monologi tarjoaa kuitenkin aiheen lohduttomuudesta huolimatta jonkinlaisen helpotuksen. Ehkä siksi, että Dadu lopulta pohdintojensa päätteeksi myös esittelee oman ehdotuksensa konfliktin ratkaisemiseksi. Ajatus siitä, että joku päättävässä asemassa oleva ihminen tulisi ajatelleeksi samaa (no ihan varmasti on) ja olisi riittävän vaikutusvaltainen tekemään asialle jotakin (tai lähinnä halukas tekemään), on lohduttava. Olkoonkin vaikka toiveajattelua.

Esitys on manifesti, poliittisuudessaan täysin sensuroimaton ja rohkea. Se ei yritä ymmärtää kaikkia osapuolia, vaan on rehdisti jotakin mieltä. 

Niin. Se, että joku on vaikeaa, ei tarkoita sitä, etteikö sen muuttamiseksi kannattaisi ponnistella.

*****

Teatteri Takomo: Minun Palestiinani
Ensi-ilta 28.3.2015

28 maaliskuuta, 2015

Nuken ja näyttelijän kaunis sulautuminen

Kävin Stoassa Nukketeatteri nyt -tapahtumassa. Ohjelmiston ainut aikuisille suunnattu esitys oli TEHDAS Teatterin ja Nukketeatteri Kuuman Ankanpoikasen Vanhan vuoden viimeinen päivä. Tarkoitus oli kirjoittaa tapani mukaan samantien, mutta koska seuraavan päivän nukketeatterikritiikkiseminaarin (oho, pitkä sana) yhteydessä oli mahdollista jututtaa Pieni tulitikkutyttö -satuun perustuvan esityksen ohjaajaa Pia Kaleniusta, istuin käsieni päällä.

Aamun keskustelu olikin antoisaa, oli mielenkiintoista kuulla, millaisia muita tulkintoja varsin moniin erilaisiin houkuttelevasta esityksestä oli tullut. Tässä omani.

Ensin palaa talo, kuva menneisyydestä. Pimeydessä herää tyttö, yhtä lailla koditon kuin tulitikkuja kaupitteleva esikuvansa, mutta ei suinkaan pyhimys. Hänen kotinsa on kaatiksella, jossa asuu myös vanhempi nainen, jonka myöhemmin assosioin hänen äidikseen.

Äiti on nukke, tyttö nukettaja. Tyttö ja äiti viettävät vuoden viimeistä päivää, äidinkin viimeistä. Äiti on alkoholisti. Tytön ja äidin suhde näyttäytyy monisyisenä, niinkuin sellaiset suhteet usein ovat. Tyttö sekä pitää äidistään huolta että vihaa hänen alkoholismiaan. Äiti näkee tyttönsä vielä pikkulapsena.

Ilta ja yö etenee, tyttö ja äiti törmäävät toisiinsa sekä äidin juomiseen ja sen seurauksiin aina vaan uudestaan. Lopulta tyttö jättää äidin oman onnensa nojaan ja lähtee. Äiti kuolee. Tyttö riisuu selästään siivet ja menee nukkumaan äidin sänkyyn ja siten ottaa äidin paikan.

Esityksessä minua viehättää valtavasti sen tasapainottelu synkän ja valoisan välillä. Esitys on arvaamaton, mystinen ja - kuten sanottua - monitulkintainen.

Kertoja- ja lauluäänen lapsekkuus ärsyttää aluksi, mutta perustelee kyllä itsensä esityksen edetessä. En kuitenkaan koe, että sadun tulitikkutyttöä olisi välttämätöntä tuoda kertojaäänen tasolla esiin, viittaukset tulevat mielestäni selviksi ilmankin.

Lavaste-elementtien, kuten öljytynnyrin ja sähköhellan mikittäminen tuo äänimaailmaan kiinnostavaa epätodellisuutta, tulielementin käyttö taas tiettyä vaaran tunnetta. Tumma ja säästeliäästi valoa käyttävä visuaalisuus ruokkii mielikuvitusta: mitä varjoissa lymyää, millainen on ympäröivä maailma?

Nukke ja nukkenäyttelijä ovat kiehtovassa äänettömässä dialogissa keskenään. Siro näyttelijä raahaa raskasta nukkea, kamppailee sen kanssa ja joissakin kohdissa myös tuntuu sulautuvan nuken kanssa yhteen.

Myöhemmin palaan vielä tekijöiden tarjoamaan ajatukseen, että Merja Pöyhösen esittämä tyttö on naisen suojelusenkeli, jonka kanssa nainen käy viimeistä omantunnon painiaan.

Kun suojelusenkeli hylkää, mitä jää ihmiselle? Ei mitään. Hän kuolee. Enkeli puolestaan irrottaa siipensä ja siirtyy ihmisen tilalle. Toivottavasti hän saa pian oman enkelinsä, jonka kanssa taistella.

*****

TEHDAS Teatteri & Nukketeatteri Kuuma Ankanpoikanen: Vanhan vuoden viimeinen päivä
Esitys Stoassa 27.3.2015

26 maaliskuuta, 2015

Taiteilija räpiköi Joutsenlammessa

Annikalla on huippuidea: hän haluaa tehdä sooloteoksen. Joutsenlammesta. Taustamateriaalia piisaa, Youtube on täynnä eri koreografien tulkintoja, kirjat täynnä feminististä teoriaa. Ja on Berliinin residenssi, jossa soolo pitäisi valmistaa, mutta ei vaan irtoa, ei millään.

Annika Does Swanlake on hilpeä ja viehättävä sooloteos sooloteoksen tekemisestä. Samalla se tutkailee sitä pölyistä Joutsenlampea, performanssitaidetta, ystävyyttä, taiteilijan tuskailua ja esiintyjyyttä. 

Sen verran nössö olin, että valitsin Oblivian esityksestä englanninkielisen vedon. Ajattelin, että kun olen performanssi- ja esitystaiteen suhteen muutenkin vähän kujalla, en kyllä lähde epävarmuuttani turvottamaan vielä ruotsiksi. Ihan hyvin olisin todennäköisesti pärjännyt silläkin kielellä.

Se isompikin ennakkoluulo karisi. Annika Tudéerin läsnäolo leppoisasti soolon (näennäisen) omaelämäkerrallisia vaiheita kertoillen ja väliin vähän niitä teorioitakin pudotellen on niin vaivatonta, että itsellenikin tulee jotenkin tosi mutkaton olo sitä katsoessa. 

Esitys on samaan aikaan älyllinen ja hienovaraisen tunteellinen. Tudéer luo kirkkaassa loisteputkivalossa kylpevään harjoitussaliin lämpöisen ja aurinkoisen tilan ikkunanraoissa vinkuvasta merituulesta huolimatta. Hänen humoristinen karismansa ylittää jopa Esitystaiteen keskuksen toisesta salista esityksen päälle vyöryvän shamanistisen rummutuksen. 

Esitys jättää minimalismissaan tilaa katsojan itse täyttää sanojen välit. Sen jälkeen olo on vähän hämmentynyt, mutta myös ihan vähän kuin henkisesti halattu.

*****

Oblivia: Annika Does Swanlake
Esitys 26.3.2015

Ilman logiikan painolastia

Kun kuulin, että KOM-teatterissa tehdään Daniil Harmsin Sattumia, ensimmäinen ajatus oli "taas joku niitä tekee". Tarkempi mietintä paljasti, että kyse oli harhakuvasta: vaikka Harmseihin tuntuu tarttuvan vähintään yksi harrastajateatteri vuodessa, ei hänen tuotantoaan ole ammattiteatterissa nähty, Ilonakin tuntee vain yhden Ooppera Skaalan tuotannon 15 vuoden takaa. KOMin Sattumia on siis ensimmäinen laatuaan.

Sattumia putoaa omasta kirjahyllystä aika ajoin luettavaksi ja siitä tulee yleensä nautiskeltua pätkä sieltä, toinen täältä, ei montaakaan kerrallaan. Lauri Maijalan ohjaamassa esityksessä pätkiä on monta kymmentä ja ähky meinaa iskeä. 

Harmsilaisen absurdissa maailmassa kaikki on odottamatonta, punchline ei tulekaan, vaan nopeasti luonnosteltu tilanne katkeaa johonkin millään tavalla aiempaan liittymättömään. Maijala onnistuu kuitenkin yllättämään myös Harmsinsa perinpohjin osaavan katsojan kutomalla pätkiä toisiinsa luovasti. Neukkukuvastoon ei jäädä jumittamaan, vaikka kasvoton koneisto taustalla rouskuttaakin.

On viraston odotushuone, jossa jonotusnumeron voi ottaa, mutta asiaansa ei pääse koskaan hoitamaan. Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Arttu Kapulainen, Niko Saarela ja Pekka Valkeejärvi tuuttaavat hahmoa toisensa perään, peruukit ja irtoviikset väpättäen. 

Aina joku saa pataan, joku putoaa innostuksissaan ikkunasta ja joku kuolee, uudestaan ja uudestaan. Jotkut hahmoista jäävät mieleen toisia paremmin, kuten Malmivaaran ruplan huora, joka yhtäkkiä päättää lentää kotiin yleisön käsien varassa. 

Esitys on hurjan viihdyttävä paljolti juuri siitä odottamattomuudesta johtuen. Vähän niinkuin olisi jukeboxissa: jos joku pätkä ei miellytä, tulee seuraava takuuvarmasti jo parin minuutin päästä. 

Maijala on mielestäni tehnyt ihan oikean ratkaisun, kun ei ole edes yrittänyt luoda esityksestä koherenttia, punaista lankaa kelaavaa manifestia, vaan antaa maailman sirpaleisuuden ja epätodellisuuden olla sellaisenaan. Selittelemättä ja ilman logiikan painolastia. Jää katsojan päätettettäväksi, millaisen tulkinnan läpi esitystä katsoo.

Paljon on sellaistakin, joka ei minuun nikottelematta uppoa. Ihan ohi menee jopa tässä kontekstissa yllättävä Ihmemaa Oz -hetki sekä muutama muu pätkä, joissa Maijala irtaantuu Harmista ronskimmin. Toisto myös turruttaa, eikä esitys ihan koko mittaansa jaksa pitää yhtä etukenossa.

Mutta naurattaa se välillä vedet silmissä ja virittää taajuuden korvien välissä jotenkin erikoiseksi. Esityksen jälkeen tavallinenkin sattuma saattaa saada viistomman tulkinnan. Muuttua Sattumaksi siis. Mummoja nyt ainakin tulee katsottua vähän eri tavalla kuin ennen.


*****

Ensi-ilta 25.3.2015

22 maaliskuuta, 2015

Vastine Kritiikin Uutiset 1/2015

Ohjaaja Hanna Ojala kirjoittaa Kritiikin Uutisten numerossa 1/2015 laajasti kriitikon vastuusta ja erityisesti kirjoittamastani arviosta hänen ohjaamastaan Onnennumerot-esityksestä Hämeenlinnan Teatterissa syksyllä 2014. 

Ojalan teksti on luettavissa myös Kritiikin Uutisten verkkosivuilla. Kyseinen arvio ilmestyi Hämeen Sanomissa 30.9.2014 ja sen voi lukea täältä blogista

Kyllä, arvioni oli erittäin negatiivinen. Kirjoitan sellaisia hyvin harvoin, enkä koskaan kevyin perustein. Ymmärrän, että se on aiheuttanut mielipahaa tekijöissä, näin valitettavasti joskus tapahtuu. Ymmärrän myös, että tämä mielipaha saattaa aiheuttaa sen, että kriitikko nähdään - kuten Ojala tekstissään toteaa - koskemattomana vallankäyttäjänä. Ojala vie ajatuksen vielä pidemmälle verraten kriitikkoja sortajiin, joiden suosioon pääsemiseksi sorretut - taiteilijat siis - alkavat sortaa toisiaan. Tähän en osaa ottaa kantaa.

Ojala toteaa, että taidekritiikkiin sisältyy käsitys, että taiteilija voi epäonnistua työssään sekä kysyy, voiko myös kriitikko epäonnistua työssään. Totta kai voi. Jokaikinen esitys ei ole harvinainen helmi, eikä sitä ole jokainen kritiikkikään. 

Omista arvioistani saa lukija, oli hän sitten tekijä tai katsoja, olla mitä mieltä tahansa, enkä pelkää itsekään ottaa kritiikkiä vastaan. Keskustelu esityksistä ja niiden erilaisista vastaanotoista on erittäin toivottavaa ja sitä tapahtuu valitettavan harvoin. 

Ei ole kuitenkaan tarkoituksenmukaista, että kriitikot ja tekijät ryhtyvät kilpalaulantaan. Se, mitä halutaan sanoa ja se, mitä vastaanottaja tuosta viestistä saa, on aina subjektiivista, eivätkä ne läheskään aina kohtaa. Aivan samalla tavalla kuin taiteilijan ei kannata jälkikäteen selitellä teoksessaan esittämiä väitteitään, ei kriitikonkaan kannata selitellä omiaan.

Ojala avaa tekstissään laajasti Onnennumerot-esityksen toteutuksen taustalla olevia työryhmän ajatuksia siitä, mitä esityksellä on haluttu sanoa, miten on haluttu kommentoida paitsi näytelmän sisältöä myös lajityyppiä ja millaisia keinoja tässä on käytetty. Hän myös antaa ymmärtää, että koska kriitikko ei ole poiminut arvioonsa näitä tekijöiden intentioita, kyseessä on kriitikon ammattitaidon puute. Tämä on väite, johon koen tarpeelliseksi vastata.

Kritiikki ei ole tekstimuoto, joka tarkoittaisi esityksen kaikkien osa-alueiden tasapuolista analysointia. Kritiikki myös muuttaa muotoaan sen mukaan, missä mediassa se julkaistaan. 

Esimerkiksi päivälehtikritiikissä tilaa on yleensä noin 1500-2500 merkin verran (tämä sisältää myös välimerkit ja sanavälit). Keskimääräisellä fonttikoolla ja rivivälillä kirjoitettuna peruskritiikin mitta on siis vähän reilun puolikkaan tai vajaan A4-arkin verran. Poikkeuksia toki on, mutta suurin osa Hämeen Sanomissa julkaistuista kritiikeistäni on tämän mittaisia. 

Vertailuna: Ojalan vastine on välilyönteineen yli 11 000 merkkiä pitkä ja osuus, jossa hän yksityiskohtaisesti analysoi kirjoittamaani kritiikkiä, on yli 8 500 merkkiä. On sanomattakin selvää, että oma työvälineeni ei mahdollista samansyvyistä ja -laajuista analyysia, eikä se siihen oikeastaan edes kuulu. Tämän syväanalyysin puutteen hän kuitenkin kuittaa kriitikon, siis minun ammattitaidottomuudekseni.  

Ojala sanoo, ettei haluaisi opettaa kriitikkoa, mutta tekee sen kuitenkin. Hän peräänkuuluttaa kriitikolta tiettyjen aapistekstien ja lukuohjeiden perusopintojen hallintaa. Hän myös olettaa, että koska en kritiikissäni nosta esiin esimerkiksi vallan filosofiaa ja performatiivista sukupuoliteoriaa, ne olisivat minulle tuntemattomia.  

En koe tarvetta tässä yhteydessä todistella omaa oppineisuuttani tai ammatillista taustaani. En myöskään aio yksityiskohtaisemmin vastailla Ojalan kritiikistäni tekemiin tulkintoihin tai vaatimuksiin asioista, joita siinä hänen mielestään olisi pitänyt käsitellä. 

Totean vain, että Ojalan tekstissään korostamien dramaturgisten, audiovisuaalisten tai ohjauksellisten ratkaisujen mainitsematta jättämiseen on syynä yksinomaan se, että hyvistä aikeista huolimatta taustalla olevat intentiot eivät syystä tai toisesta välittyneet. Tekijä on jäävi arvioimaan tätä, sillä hän ei voi yhtäkkiä unohtaa teokseen lataamiaan merkityksiä ja sitten havaita niitä uudestaan. 

Ojalan mukaan negatiivinen arvioni oli syypää siihen, että Onnennumerot myi huonosti ja sen esittäminen lopetettiin suunniteltua aiemmin. Tekstinsä loppupuolella hän palaa aiheeseen ja esittää, että kriitikko, siis minä, olen arvioni vuoksi suoraan vastuussa esityksessä mukana olleiden freelancereiden ja teatterin tilipussin pienenemisestä. Kova väite. Kyseessä ei ehkä kuitenkaan ole aivan niin yksioikoinen asia. 

Se, miksi joku esitys kerää katsojia ja joku toinen ei, ei ole pelkästään yhdestä muuttujasta - tässä tapauksessa kritiikistä - kiinni. Ojala ohittaa teatterin markkinoinnin, tiedotuksen ja ryhmämyynnin työpanoksen, puhumattakaan esityksen nähneiden katsojien teatterin verkkosivuilla esittämien positiivisten kommenttien ja viidakkorummun merkityksen. 

Aivan varmasti on katsojia, jotka jättivät menemättä esitykseen kritiikkini luettuaan, mutta uskon, että samaan aikaan on ollut katsojia, jotka menivät sinne juuri siksi. Ja lisäksi lienee paljon katsojia, jotka tekivät päätöksen suuntaan tai toiseen lukematta arviosta sanaakaan.

Ojala myös vertaa muun ensi-iltayleisön ja minun vastaanottoani. En epäile lainkaan, etteikö esitys olisi jotakuta toista katsojaa naurattanut tai koskettanut. Kriitikkona en voi kuitenkaan puhua koko yleisön puolesta, eivätkä muiden katsojien reaktiot voi olla perustana omalle työlleni. Kriitikkona minun täytyy myös olla tietoinen, että saatan muodostaa katsomossa yhden hengen opposition. Kriitikko ei edusta koko yleisöä, vaan yhtä, useimmiten kuitenkin alaa varsin syvällisesti tuntevaa ihmistä. 

Jokainen kriitikko on yksilö, emmekä suinkaan aina ole samaa mieltä edes keskenämme. Siksi on toki harmillista, että Onnennumeroista ei tullut muita kritiikkejä. Tästäkään yksittäinen kriitikko ei voi olla vastuussa. Blogimaailmassa teos sai mm. Teatterikärpäseltä oman arvionsa

Ojala esittää tekstinsä loppupuolella oman näkemyksensä siitä, mikä on kriitikon tehtävä. Hänen mielestään kriitikon tulisi luopua vallastaan, koska hänen mielipiteellään ei ole merkitystä, vaan hänen tulisi pohtia esitystä eri näkökulmista ja näin kutsua potentiaalista yleisöä muodostamaan omaa mielipidettään. Astua moniäänisyyden aikaan. Tämä on ajatuksia herättävä ehdotus.

Potentiaalisten katsojien kutsuminen on kuitenkin teatterin asia, kriitikko ei tee esityksen myyntityötä, vaan kyseessä on journalismin muoto. Kriitikolla ei voi olla tämän asian suhteen pyrkimyksiä suuntaan tai toiseen. Oma ohjenuorani on Mark Brownin ”without mercy or malice”, ei armoa mutta ei pahantahtoisuuttakaan.

Olen sen sijaan täysin samaa mieltä siinä, että kritiikin moniäänisyyden lisäämiselle on tarvetta, päivälehtikritiikki siihen vain valitettavan huonosti soveltuu. Keskustelu kritiikin ja kriitikon vallasta on kiinnostavaa ja myös sitä kannattaa ilman muuta jatkaa.

Mitä tulee arvioni poleemiseen lopetukseen - ”esityksestä puuttuu rakkaus niin ihmiseen kuin teatteriinkin” - ja siitä Ojalan esittämään vastakysymykseen, puuttuuko rakkaus ehkä kriitikolta itseltään, totean, että osoitteessa huminaa.blogspot.com on mahdollista lukea sekä lehdissä julkaistuja arvioita että vapaamuotoisempia blogitekstejäni ja tehdä omat johtopäätöksensä asiasta. 

Yhden arvion perusteella sitä ei kuitenkaan kannata tehdä, niin kuin ei kannata arvioida Ojalankaan koko tuotantoa vain yhden ohjauksen perusteella.



(Muokkaus 22.3.2015 klo 22.28, korjattu linkki Teatterikärpäsen puraisuja 2 -blogiin)

Apinat taputtavat kuorossa

Korjaamon kulmasalin katsomoon istuessani huomaan kameran kuvaavan yleisöä. Tulee heti kiusaantunut olo, miten tässä nyt istuisi, toivottavasti en joudu osallistumaan...

Tosi-tv-ohjelma American Monkeyn kuvaukset ovat alkamassa. Arvovaltainen raati, Markku Köngäs, Satu Lipponen ja Tomi Turunen asettuvat paikoilleen ja ensimmäinen laulaja (nimi tuntematon) aloittaa. Hän vetäisee suloisesti My Funny Valentinen, saa tuomareilta hurjat tsempit ja menee suoraan jatkoon. Seuraava laulaja (Jyri Ojansivu) ei sitten enää samanlaista lämpöä saakaan.

Kajaanin, Kemin ja Oulun kaupunginteattereiden sekä Rovaniemen Teatterin yhteistuotanto on, paitsi hatunnoston arvoinen yhteisponnistus maantieteellisesti lähes puolta Suomea edustavilta teattereilta, myös eri tiukkaa settiä. Linda Wallgren on ohjannut itsekin Viron Idolsissa tuomaroineen Mihkel Raudin railakkaan tekstin vähintään yhtä kovilla paukuilla. 

On formaattitelevisiota, julkisuuden himoa ja raakaa pudotuspeliä. On yllättäviä käänteitä ja väkivallan uhkaa. Armoton kamera poimii lähikuvaan niin onnistumisen kuin epäonnistumisenkin. Miten pitkälle kukin on valmis menemään banaanin takia - tai siis seuraavalle kierrokselle oikeuttavan lappusen takia. Entä vanhemman hyväksynnän takia? Rakkauden takia? Minkä vaan takia?

Ensisilmäyksellä erottuvan sisällön lisäksi tekstissä on jotakin kiehtovan vinksahtanutta, sen maailma on vielä kierompi kuin aluksi uskalsi toivoa. Kun roolit vaihtuvat ja arvioiva katse kääntyy arvioijaan itseensä, nousee esiin todella rumia asioita. Harmittoman oloinen sanailu vaihtuu hetkessä jäätäväksi. Ollaan koko ajan vähän surrealistisella rajalla, satiiri on viiltävän terävää.

Näyttelijät näyttelevät ihan piinallisen hyvin, tunnelma on autenttisen oloinen. Juuri tuollaisia hahmojahan idolsit ovat pullollaan pöydän molemmin puolin. Tomi Turusen ja roolihenkilönsä ilmeinen ikäero aiheuttaa tosin minun päässäni hetken aikaa vielä kummallisempia juonivirityksiä. On sitä vääntöä kirjailijankin jäljiltä jo riittävästi. 

Huumori on mustaakin mustempaa, kaikki kelpaa naurunalaiseksi, ihan hirveätkin jutut. Nauru juuttuu kurkkuun, kun oivallus tulee. Eihän tämä esitys kerro pelkästään niistä, jotka julkisuuteen yrittävät keinolla millä hyvänsä. Vähintäänkin yhtä paljon se kertoo meistä katsojista, jotka se salavihkaa viettelee taputtamaan oikeissa kohdissa kuin koulutetut apinat, tai sellaiset vedettävät peltiset. Kun huomaakin aplodeeraavansa toisen ihmisen nöyryyttämiselle, on olo aika ilkeä. 

Hieno, inhottava ja mahassa solmuna vielä pitkään tuntuva esitys!

*****

Kajaanin, Kemin, Oulun kaupunginteatterit ja Rovaniemen Teatteri: American Monkey
Vierailu Kulttuuritehdas Korjaamolla 22.3.2015

21 maaliskuuta, 2015

Jääkuningatar tyttärineen ja runopoika

Michael Baranin kirjoittamassa ja ohjaamassa Aamussa on hirmuisen paljon tyylikkään kiiltävää pintaa, mutta ikävä kyllä pinnalliseksi se sisällöltäänkin jää.

Seela Sellan esittämä Alma Knif on maailmankuulu pianisti, joka on uhrannut uralleen koko elämänsä, ihmissuhteiden kustannuksella. Alma valmistautuu nuoremman tyttärensä Auran (Cecile Orblin) säveltämän preludin kantaesitykseen uransa viimeiseksi ilmoittamassaan konsertissa. Vanhempi tytär Alina (Terhi Panula) tekee samaan aikaan äidistään haastattelua.

Teini-ikäisesti käyttäytyvä, mutta keski-ikää lähestyvä Aura hakee äidiltään hyväksyntää säveltäjänä, itse jo isoäidiksi ehtinyt Alina taas purkaa lapsena hylätyksi tulemisen traumaa. Alma on jääkuningatar, jota ei saa edes koskea. Heikki Pitkäsen esittämä runoileva putkimies vielä vähän hämmentää jokaista naista yksi kerrallaan.

Jännitteitä siis piisaa. Periaatteessa.

Jotenkin tätä katsoessa tulee aika saippuainen olo. Taiteilijuuden pohdinnassa ei mennä kovin syvälle, mutta niin jää perhesuhteidenkin pyörittely aika ennalta-arvattavalle tasolle. Kahden hengen kohtauksina etenevä teksti on lakonista, henkilöiden tokaisut ovat joko ikikuluneita sanontoja tai jotenkin väkisin väännettyjä - "kaipasin lasta kuin lehmä laskettelusuksia". Tunteet purskahtelevat harvakseltaan ja aika melodramaattisesti.

Vänkää ristiriitaa esitykseen tuovat Kalle Ropposen suunnittelemat valot ja videot sekä Kristian Ekholmin äänet. Molemmat ovat omina kokonaisuuksinaan ja suhteessa toisiinsa varsin mielenkiintoisia, mutta tähän tekstiin yhdistettynä ne tuntuvat jotenkin pois paikaltaan olevilta. Vähän niinkuin niillä olisi koetettu paikata tekstin puutteita, luoda lihaa luiden ympärille. Usein huomaan, että kuuntelen silmät kiinni, en suinkaan näyttelijöitä, vaan Ekholmin luomaa äänimaailmaa.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Aamu
Esitys 21.3.2015

Erilainen eläinten vallankumous

Leea ja Klaus Klemolan Maaseudun tulevaisuus Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä on melkoinen paketti, mutta enpä muuta odottanutkaan. Tampereella Kokkola-trilogian ja Kuopion Jessika-näytelmät nähneenä on tyylilaji tiedossa, joten en (enää) osaa järkyttyä oikein mistään, vaikka ollaankin kansallisella päänäyttämöllä. Miksei sinne sopisi tällainenkin suomalaisuus? 

Jokin apokalypsi on tapahtunut, mutta sen tarkemmin sitä ei määritellä. Vinkkejä asiasta annetaan niukasti, mikä on omiaan ruokkimaan mielikuvitusta. Mutta ruoka ja villalanka on joka tapauksessa loppumassa, eikä uutta tuotantoa ole tulossa, omillaan olisi pärjättävä.

Risteilymuusikon uran lampuriksi vaihtanut Maksimi (Klaus Klemola) kokee ongelmia jo alussa: yhdestä puoliksi palaneesta ja alkoholisoituneesta Hattara-uuhesta (Sari Puumalainen) ei oikein katraaksi ole. Toisaalta yleinen teurastuskieltokin hankaloittaa lihakarjan pitoa.

Sen paremmin ei mene naapureillakaan: Petrin (Heikki Pitkänen) eläimet ovat menneet lakkoon, eikä luottamusmiesvuohi Malviinan (Mari Turunen) sovitteluponnisteluista ole apua. Läänintaiteilija Timo (Olli Ikonen) on puolestaan ajautunut väkivaltaiseen työparisuhteeseen suomenhevonen MyDream Diablon (Ville Haapasalo) kanssa.

Sitten on koiria, hevosia (eläviä ja kuolleita) ja vaikka sun mitä tyyppejä. Tämän vaihtoehtotulevaisuuden suunta on selvä: ihmisten aika alkaa olla ohi ja eläimet nousevat. Ehkä sen vuoksi eläinhahmot ovat myös huomattavasti kiinnostavampia kuin ihmiset. Toki se, että he ovat eläimiä on jo itsessään aika vänkää, mutta ihmishahmot ovat myös kyllä aika yksioikoisia.

Dramaturgisesti esitys on Klemolaksi kohtalaisen lineaarinen, vaikka runsashan ja rönsyävähän se maailma on sisäsyntyisesti ja siitä toki myös nautin.  Tarina ei ole kovin kummoinen, mutta ei se oikeastaan ole Klemoloiden teoksissa koskaan se pääjuttu, tärkeämpiä ovat kuitenkin aina nämä erikoiset henkilöt ja heidän luomansa yhteisö sekä tämän yhteisön toisiinsa törmäilyn tuloksena tulevat oivallukset elämästä. 

Jonkin verran rakkaita olisi saanut punakynällä kyllä seivästää ihan esityksen sujuvuuden vuoksi, mutta kieli on ihan yhtä timmiä ja riemastuttavaa kuin aina ennenkin ja surrealistiset mielikuvat hykerryttävät, jos kohta hirvittävät samaan aikaan. 

Toisaalta kaikki karmea, mikä tapahtuu, tapahtuu luonnonlakeja noudattaen. Ja sitten toisaalta: tämä on maailma, jossa henkilöllä voi oikeasti olla ongelmana se, että terveyskeskusbisneksen pyörittäminen kuolleen hevosen kanssa on haastavaa. Aika paljon huudetaan yhteen ääneen

Vaikka kärsivät päähenkilöt ovatkin miehiä, näytelmää vievät naaraat.  Mari Turunen on Malviina-vuohena aivan ihana. Lajien väliselle rakkaudelle ei vielä ole oikea aika ja vahvuuteen itsensä vyöttänyt Malviina hyväksyy sen. 

Äidillisiä tunteitaan Malviina suuntaakin oman kilin sijasta kuolemaa kaipaavan Hattaran eheyttämiseksi. Laumaeläimenä kun ei lammas pitkään yksin pärjää. Sari Puumalaisen Hattara on kaikessa irvokkuudessaankin riipaiseva.  

Harvoin muuten käsiohjelmasta saa ihan oikeasti lisäarvoa, mutta tämän esityksen kohdalla kyllä. Henkilöesittelyjen lisäksi laaja sanasto avaa teemoja, toki myös naurattaakin lisää. Sieltä poimin tämän itselleni olennaisimman:

"Kristinusko:
Melko uusi uskomusjärjestelmä, joka syrjäytti eläimet ihmistä väkevämpinä olentoina. Sijoitti Jumalan ihmisen yläpuolelle ja eläimet ihmisen alapuolelle ja täten jätti ihmisen yksin vailla todellista yhteyttä kumpaankaan."

Pyhyys, sen rienaus ja sen kaipuu on vahvasti läsnä, eikä pelkästään Erkki Saaraisen lavastaman jylhän ja rapistuneen kirkon seinissä.

*****

Suomen Kansallisteatteri: Maaseudun tulevaisuus
Esitys 21.3.2015

17 maaliskuuta, 2015

Hulluksihan tässä menossa tulee

Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän työelämän huonontumistrilogian näin aikanaan Tampereen Teatterin versioina. Kaksi jälkimmäistä osaa - Euroopan taivaan alla ja Jatkuvaa kasvua - eivät minua erityisemmin sytyttäneet, mutta sen sijaan innostuin kyllä sarjan ensimmäisestä eli Päällystakista, joka samannimiseen Gogolin novelliin vapaasti pohjasi. 

Päällystakki oli ensimmäinen osa myös Ryhmäteatterin Gogol-trilogiaa, jota Mielipuolen päiväkirja nyt sitten jatkaa. Samaa konseptiahan tässä toistetaan: on Gogolin surrealistinen novelli - tai itseasiassa kaksi, kun Nenäkin on mukana - ja päällekirjoitettu yhteiskunnallinen satiiri, joka kommentoi nykypäivän tehokkuuskeskeistä maailmankuvaa. 

Jäähdytysjärjestelmäfirman laskenta-apulainen, excel-osaaja Putkonen roikkuu omasta mielestään ylennyksessä kiinni, mutta tosiasiassa firma muuttaa organisaatiomalliaan niin usein, että Putkosen pestin merkitys vain pienenee ja lopulta katoaa kokonaan.

Gogolin Poprishinin mielen hajoamisen ensimerkkejä ovat toisilleen puhuvat koirat, Putkosen toimistossa juoruja levittävät konttorikoneet. Espanjan kruunun havittelun sijasta Putkonen alkaa lopulta kuvitella itsensä ei enempää tai vähempää kuin Microsoftin johtoon.

Kiinnostavinta antia ovat omille teilleen lähteneen Putkosen tukan seikkailut. Ilman tukkaansa Putkosella ei ole persoonaa, tahtoa tai toivoa, tukka taas on niin korkealla itsetunnolla varustettu ja karismaattinen, että se nappaa Putkosen haave-elämän, työpaikan ja naisenkin.

Esityksen keskeinen ongelma on, että Vesa Vierikon esittämä Putkonen on alusta pitäen jo niin kummallinen, klovnimainen hahmo, ettei hänen hulluksi tulemisensa oikeastaan näy missään. Putkonen on silkkaa pintaa, taitavasti esitettyä toki, mutta kun sisäinen maailma jää piiloon, on häntä kohtaan aika vaikea tuntea empatiaa. Kuin tervassa tarpovan, tahmeanhitaan hahmon myötä koko esitys tuntuu olevan yhtä pitkää taikinan venytystä. 

Robin Svartströmin, Minna Suurosen ja Taisto Oksasen esittämistä kymmenistä sivuhenkilöistä löytyy herkullisiakin, etunenässä Svartströmin Kitukasvuinen vasemmistolainen, joka kipeän osuvasti vertaa nykymenoa Kelju K. Kojoottiin: hyvin menee tasan niin kauan, kun et tajua maan kadonneen jalkojen alta. Hullujahan tässä ollaan kollektiivisesti, kun ote todellisuudesta katoaa teknologian alle ja korporaatiot käyttävät korkeinta valtaa. Joka puolella vaan siiloudutaan.

Livevideon käyttö teatterissa on minulle harvoin kiinnostavaa. En ihan ymmärrä, että mitä lisäarvoa tuo käsivarakameralla kuvattu, ääniteknisesti epäsynkassa oleva (tokin siten ilmaistaan, että liveä on) lähikuva. Pätkät voisi ihan yhtä hyvin vetäistä nauhalle, saisivat tekijätkin enemmän kahvipausseja. En myöskään jaksa teatterissa muutamaa minuuttia pidempään kerrallaan tuijottaa pelkkää ruutua tai valkokangasta, vaan mielenkiintoni herpaantuu aika pian. 

Toinen etäännyttävä elementti esityksessä on tekstinä projisoitu kerronta. Kerran jos toisenkin huomaan, että kas, tuolla onkin taas jotain tekstiä, mutta kun haluaisin katsoa noita näyttelijöitä ennemmin. Tympäisee oikein, kun novellin runollisen surulliset loppusanat - mielipuolen viimeiset ajatukset - latteasti ladotaan valkokankaalle mielisairaalan asukkaiden laulellessa Totoa. Siis. Totoa.

Seuralaisen kanssa todettiin, että esitys toimii kyllä niin, että se kehottaa kohti venäläisiä klassikkoja, mutta itsenään oikein ei. Itsekin googlasin novellin heti kotiin päästyäni. Kiitos Gutenberg-projektin, englanniksi sen voi lukea tästä, Nenän puolestaan tästä.

*****

Esitys 17.3.2015

15 maaliskuuta, 2015

Puskaa vai pamflettia?

Nyt en kyllä tiedä, että miten tähän Helsingin Sanomien 125-vuotisjuhlanäytelmään Ihanteiden aika - Päivälehden piiri pitäisi oikein suhtautua. Että onko sen tarkoitus olla ihan oikea näytelmä vai enemmänkin sellainen historiallis-humoristinen kavalkadi, jonka kuvittelisin istuvan yrityksen tai yhdistyksen vuosijuhlaa virkistämään. Kyllähän tässä on ihan kovan kaliiberin ammattilaiset tekemässä, ohjaaja Katja Krohn etunenässä, mutta jotenkin kummallisen epämääräiseksi jää. 

Teksti on historiallista faktaa toisensa perään, mutta koska ollaan tilaajan puolella, ei keskeisissä henkilöissä ole oikein kunnon ristiriitaa tai edes persoonaa, vaan karikatyyrimäisiksi kuviksi jäävät niin Eero Erkko, Juhani Aho kuin Arvid Järnefeltkin, onelinereitä (toki meheviä sellaisia) laukovasta Minna Canthista puhumattakaan.

Tyylilaji on lähinnä kansallisromanttinen camp. Välillä ollaan hirmuisen tosissaan, välillä lipsahtaa sketsiviihteen puolelle. Tarina kaahaa etukenossa, kuin olisi puristettu kolmen tunnin teksti kahteen. Tekniikkaan on panostettu, montypythonmaiset animaatiot ovat oikeinkin näyttäviä, tarkoituksellisen anakronistinen puvustus varsin viehättävää, jos kohta vähän hämmentävääkin. 

Mutta sitten on myös kiusaannuttavaa tanssia, yllättäen joka käänteessä ilmaantuva Ida Ahlberg (johon näyttämölläkin suhtaudutaan, että no voi vee, taas tuo tunkee sitä einoleinoaan lausumaan) ja hukassa olevia näyttelijöitä, jotka latelevat tekstiä hätäisesti maneerit pinnassa.

Toki Päivälehden tarinasta saa kiintoisia rinnastuksia nykypäivän lehdistön asemaan, sananvapauteen ja sensuuriin, mutta ehkä sen olisi saanut sanottua myös keskittyen ja syventäen. Nyt tasapaksuus tekee tästä lähinnä komediallisella otteella dramatisoitun oppitunnin. 


*****

Helsingin Sanomat: Ihanteiden aika - Päivälehden piiri
Esitys 14.3.2015

14 maaliskuuta, 2015

Hauskat jatkot suoraan helvetistä

Kuka pelkää Virginia Woolfia? on ihan hirveä teksti, pelkästään sen lukeminen tekee pahaa. Sillä lailla hyvällä tavalla pahaa, tietty. Näyttämöllä nähtynä Edward Albeen tuskallinen taistelukuvaus on niin kovaa kamaa, että sen jälkeen on tovin melko lohduton olo. 

Näytelmä on kuin ruumiinavaus, jossa neljän ihmisen sisukset vedetään pöydälle, käännetään ympäri ja työnnetään takaisin. Heitetään perään vähän buranaa ja toivotaan, että potilaat eivät kuolisi komplikaatioihin. 

No joo. Meni vähän överiksi tuo ylläoleva metafora...

Mutta niin taitavasti on Pasi Lampela albeensa ohjannut, että tärisyttää. Esitys on kunnianosoitus nimenomaan teksti- ja näyttelijävetoiselle teatterille. Neljä tasavahvaa näyttelijää pelaa strindbergiläistä avioliittorulettia läpi yön. Yliopistokekkereiden jatkot helvetistä ovat samaan aikaan kipeän hauskaa ja tuskaisaa katsottavaa, kolmituntisena ja kolmenäytöksisenä myös melkoinen maratooni.

Minulle näytelmä on aina tiivistynyt Marthan repliikkiin (sori, muistinvarainen lainaus taas): "George oppii mun pelit nopeemmin kuin mä ehdin muuttaa niiden sääntöjä." Kenelläkään ei ole edes mahdollisuutta voittoon ilman, että häviää samalla itsekin.

Antti Virmavirta on kirurgisen tarkka akateemisen älyllisyyden suojista viiltoja iskevänä Georgena. Näennäisen harmittomuuden ja humoristisuuden alla on pohjattoman huonosta itsetunnosta kärsivä ja sitä julmuudella kompensoiva mies. 

Satu Silvon esittämä Martha on omien sanojensakin mukaan rivo ja kovaääninen. Alkoholismin ruman naamion alle Silvo on rakentanut jotakin niin haavoittuvaa, että hänen kipunsa näytelmän lopussa tuntuu minunkin sisuksissani. 

Nickin ja Honeyn saapuessa tilanne on niin kiusaantunut ja epämukava, että se pistää kiemurtamaan. Oman uransa alussa oleva Nick on ihan yhtä ylimielinen kuin Georgekin, mutta hän ei ole vielä ehtinyt pettyä elämässään riittävästi muuttuakseen katkeraksi. Markus Järvenpään esittämä Nick on kuitenkin kovaa vauhtia jo matkalla sinne, häneltä puuttuu selkäranka ja siksi hänet on helppo manipuloida nappulaksi Georgen ja Marthan peliin, jonka sääntöjä on mahdoton oppia.

Honey taas on (erästä ystävääni suoraan lainaten) modernin näytelmäkirjallisuuden epäkiitollisin rooli. Siinä missä Albee on kirjoittanut Georgeen, Marthaan ja Nickiin kerrosta kerroksen päälle, on Honey hieman yksinkertainen ja armottoman huumorintajuton, viettää vielä suurimman osan näytelmästä pää pöntössä näyttämön ulkopuolella. Minka Kuustonen ottaa kuitenkin Honeysta niskaotteen ja rakentaa myös häneen kiinnostavaa tarttumapintaa.

Sosiaalisen median verkostoni on väreillyt tämän esityksen tiimoilta, on puhuttu turvallisesta draamadraamasta eikä pelkästään hyvässä sävyssä. Minulle on oikeastaan ihan sama, onko silmien edessä pertsaa vai nykäriä - niin kauan kuin se on tehty näin tinkimättömällä tavalla. 


*****

Espoon Kaupunginteatteri: Kuka pelkää Virginia Woolfia?
Esitys 13.3.2015

11 maaliskuuta, 2015

Sirkustehtaan hienosti hiottu täsmätuote toimii

En muista, oliko Quidam ensimmäinen televisiosta näkemäni Cirque du Soleilin teos, mutta se on ensimmäinen, jonka todella muistan. Sittemmin joulunseutuun on tullut tuutista nähtyä useampiakin teoksia, yksi (sirkusmielessä pettymyksen tuottanut Michael Jackson -esitys parin vuoden takaa) livenäkin. 

Kun joulupukki toi lipun Quidamin Helsingin esitykseen, niin olihan se aika hienoa. Esitystä katsomaan mennessä vähän jännittikin, että onko se nyt sitten yhtä vaikuttava kuin melkein 20 vuotta sitten. Ihan täysin sama teos se ei ole, alkuperäinen telttaversio on muokattu areenoille paremmin sopivaksi ja muutama numero on pudonnut pois tai vaihtunut.

Cirque du Soleilin teokset ovat rakenteeltaan varsin perinteistä sirkusta, jossa virtuoottiset sirkusnumerot seuraavat toisiaan. On akrobaatteja, jonglöörejä, väliin keventäviä klovneja jne. Se, mikä tekee esityksistä poikkeuksellisia, on kaikki muu: omaperäinen visuaalisuus, nonsensekielinen musiikki, tanssi ja mystiikkaa uhkuva kehyskertomus, joka Quidamissa on vielä jollain tapaa poimittavissa. 

Keskushenkilö, laulajan esittämä Zoë-tyttönen ei saa huomiota toisistaan etääntyneiltä vanhemmilta. Päätön herrasmies, Quidam, kolkuttaa ovelle ja johdattaa tytön sadunomaiseen maailmaan. Vanhemmatkin sinne sujahtavat ja löytävät lopulta myös toisensa sekä Zoën kaipaaman perheidyllin.

Minulle Quidamin maailma välittyy ajoittain varsin ahdistavana. Tunnelma on söpön satumaan sijasta ennemminkin kuin jossain alisessa maailmassa, erilaiset hahmot vaeltelevat areenalla kuin lopullista paikkaansa etsivät henget. Valkoisiin haalareihin puetut kasvottomat kuorolaiset assosioituvat minulla ydinvoimalaonnettomuuteen tai johonkin kamalaan epidemiaan. Se on aika kiinnostavaa ja tuo jännää kontrastia ja jännitettä toisen keskeisen hahmon, klovnin, kujeiluun. 

Myös sirkusnumeroista minua selvästikin viehättävät tunnelmaltaan synkemmät. Erityisesti raivokkaat ilma-akrobatianumerot kankaalla ja köysillä sekä 15 hengen akrobatia- ja pyramidinumero aiheuttavat juuri sellaista hengityksen pidättämistä ja kylmiä väreitä, mitä sirkuksesta haen.

Esityksen huikein numero on minulle kuitenkin käsittämätön tasapainoakrobatia-duetto, joka ainoana jäi aikanaan televisiosta mieleen kummittelemaan. Kaksi kehoa tuntuu siinä kuin sulautuvan toisiinsa ja hitaasti painopisteen muuttuessa pysyvän kuin toisiinsa kytkettyinä. Itkettävän ihana ja dramaattinen hetki.

Välillä areenalla on liikaakin jengiä, mikä hajottaa huomiota, mutta onhan tämä nyt kiistatta ihan hirmuisen taitavasti tehtyä viihdettä. 

Sivuhuomiona muuten: jos valtavan viihdetehtaan loppuunsa hiottu ja tuotteistettu sirkus nikottaa, voi omatuntoa helpottaa tieto, että ei-ihan-pienestä liikevoitosta lohkaistaan siivu myös sosiaaliselle sirkukselle ja erilaisille kestävän kehityksen projekteille.

Jo vain. Kyllä kannatti tämä nostalgiatrippi.


*****

Cirque du Soleil: Quidam
Esitys 11.3.2015


*****

Sitten loppuun ihan pieni ihmetys. Esitystä oli katsomassa tosi paljon aika pieniäkin lapsia. Lähelläni ollut sylivauva alkoi kuulosuojaimista huolimatta itkeä noin viidessä minuutissa esityksen alusta. Lopun esitystä vanhemmat sitten (toisiinsa nähden toki reilusti) vuorottelivat niin, että toinen oli ulkona vauvan kanssa ja toinen sisällä isomman lapsen kanssa. Vaan tulivatkohan ollenkaan ajatelleeksi, että siinä rampatessaan häiritsivät jatkuvasti saman rivin muita katsojia? 

Pieni vauva kun ei esityksestä varmastikaan juuri mitään tajunnut ja kovat äänet ja kirkkaat valot todennäköisesti vaan pelottivat, niin en oikein ymmärrä, että miksi hän siellä oli. No jaa, en tietenkään tiedä tuntemattomien ihmisten tilanteita, mutta ihan jokainen esitys ei välttämättä ole sovelias ihan pienille.

07 maaliskuuta, 2015

Sanat ovat tarpeettomia, kun ilmaisu on kirkasta

Käyn katsomassa Kuopion Kaupunginteatterin esityksiä säännöllisesti, en ihan jokaista, mutta useamman kerran vuodessa. Harvemmin kuitenkaan kirjoitan niistä, sillä lähes kaikissa näkemissäni esityksissä näyttämöllä on perheenjäseneni, minkä taas koen vahvana jääviystekijänä. Olen kuitenkin sitä mieltä, että Kuopiossa tehdään laadukasta teatteria, taitoa löytyy runsaasti niin näyttämöltä kuin sen takaakin, ja ohjelmisto on pääosin kiinnostavaa, rohkeitakin valintoja tehdään.

Nyt on ohjelmistossa sellainen rohkea helmi, että on ihan mahdotonta olla siitä kirjoittamatta. Sattuneesta syystä jätän kuitenkin yksittäisten näyttelijöiden arvioinnin väliin ja totean vain - täysin vilpittömästi - että kaikki tekevät todella priimaa työtä. Näyttämöllä nautitaan ja se välittyy katsomoon, ensemble soi yhteen, mikä toki onkin suloisen sopivaa esityksen musikaalisessa viitekehyksessä.

Kyseinen teos, tsekkiläisen Miroslav Krobotin ohjaama I Hired a Contract Killer, joka perustuu Aki Kaurismäen samannimiseen elokuvaan, on jotakin todella odottamatonta ja omaperäistä, eikä ainakaan minulla ihan heti tule mieleen vastaavaa.

Elokuvasta jäljellä on perusjuoni, mutta muuten tarjolla on mielenkiintonen päällekirjoitus. Vesilaitoksen sijaan Henri Boulanger saa potkut kakkosviulun soittajan tehtävästä Mozartin Taikahuilun alkusoiton jälkeen, mutta ei koskaan pääse työpaikalta pois. Andrej Durikin lavastama orkesterimonttu taipuu moneksi, kuten taipuvat orkesterin soittajatkin. Esitys on teatteria teatterissa, leikki, joka tempaisee mukaansa ja jonka maailman absurdit lainalaisuudet (tai niiden puutteen) huomaan ostavani saman tien.

Kaurismäen tarina on yksinkertainen ja inhimillisistä perustunteista kumpuava. Työstään kaiken elämänsisällön aiemmin saanut lohduton Henri yrittää itsemurhaa muutamankin kerran, mutta liian arkana epäonnistuu. Ratkaisu on siis palkkamurhan tilaaminen - itselle. Ennen kuolemaa Henri ehtii kuitenkin kokea niin ensihumalan kuin ensirakkaudenkin, ja siihen se kuolemankaipuukin tyssää. Tilauksen peruutusehdot ovat kuitenkin kovin kimurantit.

Sanojen suhteen esitys on yhtä säästeliäs kuin elokuvakin, mutta näyttämöllä tapahtuu sitäkin enemmän, kun vain pääsee hiljaisuuden yli. Henri ja kohtaamansa ihmiset ovat näennäisen kivikasvoja, mutta Krobotin puhdistama ilmaisu paljastaa paljon. Henkilöiden totisuus ja tyylitellyt fyysiset reaktiot lähestyvät klovneriaa. Ilmaisu on samalla pilkuntarkkaa ja ilmavaa, hiljaisuus on paljonpuhuvaa ja kiehtovaa.

Sanojen sijaan suuret tunteet purskahtavatkin esiin Taikahuilun sävelin! Aina ei ääniala riitä jokaiseen nuottiin, mutta se ei estä mitään. Soittajat puhkeavat sooloihin, duettoihin ja kvartettoihin ja laulavat sydämensä pohjasta, itsekin yllättyen siitä, mitä suusta pääsi. Oho!

Krobotin - kuten Kaurismäenkään - henkilöt eivät ole psykologisia, he ovat "what you see is what you get" -ihmisiä. Paljaudessaan he ovat ihan hirmuisen traagisia ja liikuttavan humoristisia.

Uskon, että tämä esitys varmasti jakaa katsojat. Näkemässäni esityksessä huomasin usein olevani se ainut ääneen nauraja, jolla melkein turskahtaa räät rinnuksille, kun lavalla ährätään itsemurhaa kaasuhellan kanssa.

Toisaalta ehdin myös itkeä tirskauttaa pariinkin otteeseen, kun Taikahuilun sävelet osuivat juuri oikeaan tunnehermoon (saksaa en ymmärrä yksittäisiä sanoja enempää, joten valitettavasti tekstin tuoma lisätaso jäi minulta osassa kappaleista kokematta). Ja tämä kaikki siis vähän reilun tunnin mittaisessa esityksessä. Olennaiseen keskittymisen juhlaa!

Esitys pyörii vain tämän kevään, joten Itä-Suomen matkaa kannattaa todella harkita. Tosin näkisin tämän esityksen helposti millä tahansa kotimaisella tai kansainväliselläkin festivaalilla.


*****

Kuopion Kaupunginteatteri: I Hired a Contract Killer
Esitys 6.3.2015

06 maaliskuuta, 2015

Läheltä katsottuja värejä

Punainen on auringonlasku, veri, tomaatti, intohimo. On karmiini, sinooperi ja kaikki mahdolliset erisävyiset välivärit. Väri taas on oikeasti valoa, joka taittuu erilaisista pinnoista eri tavoin ja jonka jokaisen silmä tulkitsee vähän eri lailla.

John Loganin näytelmässä Red väriä ja valoa tutkivat 50-luvun lopun New Yorkissa abstraktia ekspressionismia edustava kuvataiteilija Mark Rothko ja hänen nuori assistenttinsa. Tarinaa on vain siteeksi, mutta sitä enemmän on kiehtovaa puhetta taiteesta.

Kansallisteatterin Omapohjassa on kaksi katsomoa: yleisölle tarkoitettu ja se, jossa Seppo Pääkkösen esittämä Rothko istuu. Hän katsoo. Ei meitä, vaan meidän lävitsemme kohti omaa taidettaan. Häntä ei kiinnosta tulkinta, sen sijaan hän haluaa herättää katsojissaan alkukantaisia inhimillisiä tunteita, samoja, joita kokee itse teoksiaan maalatessaan.

Rothko on modernismin dinosaurus aikana, jolloin pop-taide ja muut uudet tuulet pyrkivät kohti omaa isänmurhaansa. Kanonisoitu taiteilija luo seinämaalauksia rikkaiden ravintolaan ja pelkää muuttuvansa tarpeettomaksi. Pääkkönen annostelee Rothkon sisäistä maailmaa säännöstellen, mutta intensiivisesti.

Olavi Uusivirran esittämä Ken ihailee työnantajaansa ja kasvaa yhteisen taipaleen aikana kohti omaa taiteilijuuttaan. Vanha ja uusi törmäävät, kumpikin provosoi toistaan. Kun vanha painottaa menneen tuntemista ja sen päälle rakentamista, katsoo uusi eteenpäin. Uusivirran tulkinta on kehossa: silmäkulma nykii, hän liukastelee lattialle roiskuneessa maalissa taiteen vuoksi.

Juhana von Baghin ohjaama esitys on älyllinen ja analyyttinen, se pysyttelee tietoisesti etäisenä eikä juuri pyri manipuloimaan katsojan tunteita. Siksi näyttämöllä nähtävät muutamat tunteenpurkaukset tuntuvatkin tässä kontekstissa melkein liioittelulta.

Ei esitys kuitenkaan puhuviksi päiksi pelkisty, siinä on mielenkiintoista tilankäyttöä ja näyttämön ja katsomon rajan rikkomista, mitä Ina Niemelän yllätyksellinen valosuunnittelu tukee taitavasti. Esityksen runsas musiikkidramaturgia sitoo visuaalisen maailman ja tekstin yhteen.

Samalla tavoin, kuin Rothko kehottaa katsomaan omia teoksiaan, toimii esityskin juuri näin, ihan läheltä katsottuna.


*****

Suomen Kansallisteatteri: Red
Suomen kantaesitys 4.3.2015, arvio julkaistu Hämeen Sanomissa 6.3.2015
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...