26 tammikuuta, 2015

Tšehov-traumaa purkamassa, osa 1

Myönnän, minulla on Tšehoviin vähän kompleksinen suhde. En ole koskaan oikein innostunut näkemistäni esityksistä, vaikka teksteinä niissä on toki paljonkin minua koskettavia teemoja.

Yksi poikkeus on, Kristian Smedsin Von Krahl -teatterille tekemä Lokki, jonka näin Teatterikesässä 2007. Savon Sanomiin kirjoitin tuolloin esityksestä mm. näin: 

"/.../ Kuten Trepleviä esittävä Juhan Ulfsak näytelmän aluksi ironisesti kommentoi, tulee esitykseen vänkää kerrostumaa siitä, että hänen fiktiivistä äitiään Arkadinaa esittää hänen faktinen isänsäLembit Ulfsak. /.../ Taiteen tekemisestä ja keskinkertaisuuden pelosta ammentava tarina kerrotaan uusin kuvin. Esitys on väliin raivoisa, väliin taas henkeäsalpaavan kaunis ja hiljaisuutta kuunteleva.
Tšehovin roolihenkilöt ovat ulkopuolisia omissa elämissään, yhtäaikaa takertuvat tiukasti toisiinsa ja työntävät toisiaan pois. Tämä kohtaamattomuus toistuu kuvasta toiseen. Ulkopuolisimmaksi jätetty Semjon, Taavi Eelmaa, pääsee hädintuskin näyttämölle, hänet on tuupattu katsomoon tarkkailemaan esitystä tavallisen ihmisen näkökulmasta. Siksi lopuksi juuri hänen kohtalonsa tuntuu kaikkein pahimmalta. Treplev surmaa itsensä kuvan tasolla muiden roolihenkilöiden ympäröimänä, Semjon jää yksin ja jättää puolestaan katsojat järkyttyneeseen hiljaisuuteen. 
Esitys pelaa teatterileikin säännöillä, ironisoi teatterin lainalaisuuksia, hyppää ajoittain sivuun kommentoimaan itseään. Smedsin symboliikka on runsas ja raaka, sylki, veri ja jauheliha roiskuu katsomoon saakka, silti esitys on ihmeellisellä tavalla kevyt ja hyväntuulinen. Vaikka tarinassa ja roolihenkilöissä on paljon ahdistusta, esityksessä ja näyttelijöissä pinnalla on herkkyys ja ilo.
Erityisen paljon huomaan viehättyväni henkilöiden tavallisuudesta: Trigorin, jota esittää Aleksander Eelmaa, ensemblen toisen isä-poika-parin jäsen, hipsuttelee näyttämöllä puhtaan valkoisissa lenkkitossuissa ja villapaidassa ja kokee keski-iän kriisiä. Riina Maidre Ninana ja Tiina Tauraite Mashana ovat vereviä nykyajan neitoja, eteerisyys on heistä kaukana. Itsekeskeinen Arkadina ja huomionkipeä Treplev tarvitsevat toisensa ollakseen täydellisiä.
Treplev peräänkuuluttaa uusia muotoja taiteessa. Trigorinin mielestä vanhat ja uudet muodot mahtuvat samaan taiteeseen. Tämä teatteriesitys haistattaa pitkät muodoille ja keskittyy olennaiseen, ihmiseen." 

Joku muukin Lokki on tullut nähtyä, viimeksi Samuli Reunasen ohjaamana Tampereen Teatterissa, jokunen Kirsikkapuistokin. Vanja-enoista olen nähnyt aiemmin Andriy Zholdakin Klockriketeaternille tehdyn Morbror Vanjan Teatterikesässä 2012 sekä Esa Leskisen ohjauksen Ryhmäteatteriin keväällä 1999. Kummastakaan en erityisemmin välittänyt. Leskisen Vanja-eno oli mielestäni (tuolloin äärikriitiisenä teatteriopiskelijana, toim. huom.) "ärsyttävää vänisemistä ja rasittavaa reuhaamista". Zholdakin järkäle taas uuvutti minut alkuunsa, ja taisin sanoa siitä jotakin sinnepäin että "neljä tuntia keski-ikäisen miehen libidoa näyttämöllä, ei jaksa" (ei vapaalla olevasta kriitikostakaan aina sen syvällisempää irtoa). 

Tällä tuhdilla ennakkoasenteella lähdin siis katsomaan jälleen uutta Vanja-enoa. Ensimmäiseksi katsottavaksi arpoutui HKT:n versio.

Támas Ascherin ohjaus välittyi minulle monella tavoin epätasaisena ja lavastuksen, puvustuksen sekä äänimaailman osalta varsin tunkkaisena. 

Viritys on komediallinen. Esityksessä on ajoittain oikein ilmavaa ja välitöntä näyttelijäntyötä. Erityisesti Santeri Kinnunen Vanjana, Iida Kuningas Sonjana ja Martti Suosalo Astrovina tekevät roolinsa niin, että huumori ja traagisuus soivat suloisesti yhteen. Heidän suissaan myös Teemu Kaskisen arkikielinen käännös kuulostaa elämältä.

Muissa rooleissa on kohotteisempaa, teatterillisempaa (jopa teatraalisempaa) ilmaisua. Esko Salmisen professori Serebrjakov, vaikka onkin varsin herkullisesti rakennettu, on kuin tyystin eri näytelmästä. Vappu Nalbantoglun Jelena jää kovin pinnalliseksi ja keinotekoiseksi objektiksi. 

Joutilaisuus ja vetelyys, johon maatilalla on professorin ja rouvansa tultua valahdettu, tarttuu ja huomaan välillä jotenkin retkottavani katsomon epämukavalla penkillä, haukottelenkin. Vääriin kohteisiin ilman vastakaikua kurottelevat tunteet ovat kuitenkin kömpelyydessään sydäntäsärkeviä. Mutta sitten taas on jokaisen näytöksen välissä koittava pimeys ja esiripun takana ikuisuudelta kestävät lavastevaihdot, joiden aikana näyttämömiesten crocksit vilkkuvat verhon alta.

Jaa-a. Osittain osui ja kyllä tämä nyt silti ennemmin hyvä kuin huono oli. Perinjuurin vanhanaikainen tosin. Saas nähdä, miten Kansallisteatterissa uppoaa parin viikon päästä.

*****

Helsingin Kaupunginteatteri: Vanja-eno
Esitys 26.1.2015

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...