29 lokakuuta, 2013

Don't dream it, be it!

Viikonloppuna pyörähdin Turun Kaupunginteatterissa, kohteena oli Rocky Horror Show. Katsomaan menin ihan puhtaasti fanina, en kriitikkona. Odotukset olivat korkealla. En ole aiemmin nähnyt Richard O'Brienin scifi-horror-ja mitä vielä-musikaalia näyttämöllä, mutta elokuvaversio Rocky Horror Picture Show on erittäin tuttu. Siksipä odotukseen sekoittui myös hieman pelkoa. 

Show'ssahan kyse ei ole pelkästään musikaalista vaan happeningistä, jossa yleisöä kannustetaan ja ohjeistetaan osallistumaan sekä erilaisilla toiminnoilla kuten vessapaperin heittämisellä että välihuuteluilla. Katsomossa oli myös liuta esihuutelijoita, asiaankuuluvasti pukeutuneina. Ensi-iltayleisöstä ei ihan irronnut niin reipasta karnevaalimeininkiä, kuin olisin toivonut, mutta todennäköisesti meno yltyy jatkossa, kun aiheeseen vihkiytyneet katsojat vyöryvät paikalle. Vyöryntää toivon, sillä esityshän on varsin mainio!

Monella tapaa ihanan epäkorrekti, mauton ja törkeä esitys on täynnä tarttuvia rockmusikaalisävelmiä (ainakin omasta korvamatosoittolistasta löytyy useampikin). Kaiken sekoilun alla on kuitenkin hitusen verran asiaakin, vaikka itse juonihan nyt on Transsexual-planeetalta kotoisin olevine hahmoineen, ristiinpukeutuvine professoreineen ja täydellisen miehen luomiskertomuksineen vähintäänkin viisto. (Tarkkasilmäinen lukija on toki jo tähän mennessä huomannut, että viistot jutut osuvat kirjoittajan makuun.) Pohjalla hyrisee kuitenkin ajatus kaikenlaisten olentojen oikeudesta olla olemassa. Ja unelmista: "Don't dream it, be it!".

Marika Vapaavuoren ohjaus pitää show'n hienosti kasassa ja onnistuu välttämään tekstin ei-niin-toimivien kohtien sudenkuopat taitavasti. Harmillista on, että ilmeisesti väliaika on kaupunginteatterissa vaan pakko pitää, että saadaan sumpit ja skumpat myytyä. Esitys olisi mielestäni kuitenkin toiminut paremmin ilman sitä, nyt piti toisen näytöksen alussa hieman herätellä, että päästiin taas vauhtiin.

Sami Saikkosen Frank-n-Furter oli kyllä näyttävä ilmestys, tanssi herralla on tietysti verissä ja klaarasi laulullisestikin ihan kelvosti, mutta replikointi meni kyllä niin vähäisellä intensiteetillä, että se pomppasi ikävästi muusta porukasta. Mieluusti näkisin myös Lari Halmeen Frankin, mutta siihen ei nyt taida olla mahdollisuutta. Halme kyllä piti tässä kakkosensi-illassa kiitettävästi ääntä myös katsomon puolella.

Kirsi Tarvaisen Magenta oli kertakaikkiaan upea, samoin fanitin täysillä Miska Kaukosen Riff-Raffia. Reeta Vestman ja Stefan Karlsson olivat Janetina ("Hutsu!") ja Bradina ("Urpo!") mahdottoman söpöjä ja pöhköjä. 

Ja lopuksi: rrrrrakastin Tuomas Lampisen puvustusta (tsekkaa blogi)! Miten nerokkaita yksityiskohtia ja mielikuvituksellisia muunnelmia! 

****

2. ensi-ilta 26.10.2013

16 lokakuuta, 2013

Prekaarin arki on armoton

Epätyypilliset työsuhteet, sijaisuudet, pätkät, silput, freelancerius, permalancerius. Armon varassa oleminen. Miten on mahdollista, ettei palkka riitä elämiseen, vaikka töitä tehdään koko ajan, silloinkin kun muut lomailevat? Mihin prekaari voi valittaa? Ketä kiinnostaa, jos pätkätyöläinen menee lakkoon?

Radikaaleinta on arki on Teatteri 2.0:n ja Tampereen Teatterin, Joensuun Kaupunginteatterin sekä Rovaniemen Teatterin yhteistuotanto. Dokumentaariseksi arkikomediaksi määritellyn näytelmän on kirjoittanut Taija Helminen ja ohjannut Saana Lavaste.

Näytelmä koostuu sekä fiktiivisestä että dokumentaarisesta materiaalista. Jokaisella paikkakunnalla on muun muassa järjestetty aiheen tiimoilta työpajoja. Lisäksi valikoituja pätkätyöläisiä on seurattu kaikissa esityskaupungeissa. 

Sairastuminen kaataa korttitalon

Ja materiaaliahan löytyy, esimerkkejä nähdään niin hoiva-, kasvatus- kuin luovaltakin alalta. Nämä optimistiset pätkätyöläiset uskottelevat itselleen olevansa tilanteissaan omasta tahdostaan, mutta epävarmuus tulevasta ja arjen hallinnan valuminen käsistä jäytää. Oman tai läheisen sairastuminen kaataa huolella kasatun korttitalon.

Esitystä esitetään kulloisenkin teatterin ohjelmistossa olevan esityksen lavasteissa. Tällä kertaa Tampereen Teatterissa lavasteet olivat Lokin. Omat lavasteet ovat valkoista vaneria, joka taipuu moneen, mutta näyttää juuri niin ankealta kuin esityksen tarjoama kuva prekaarin arjestakin.

Keskiössä ovat Jussi, joka pitää unettomana videoblogia ja hallusinoi keskusteluja kuun kanssa, sekä Erika Niemi, joka on hukkunut pätkätyön virtaan niin, ettei häntä itseään enää edes hahmota. 

Kituuttamista ja rysäyksiä

Näytelmän sanoma on karu, prekaari voi huonosti eikä helpotusta ole näköpiirissä. Kaiken kaikkiaan aiheesta piirtyy kovin surullinen kuva. Esityksessä runsaasti vilahteleva huumorikin on synkkää ja sarkastista.

Marja Myllylä ja Johannes Korpijaakko, freelancereita tietenkin hekin, taipuvat notkeasti lukuisiin rooleihinsa. Herkullisia hetkiä tarjoutuu matkan varrella lukuisia ja taitavasti ne myös käytetään. Kokonaisuutta vaivaa kuitenkin yleisen alakuloisuuden lisäksi jonkinlainen hätäisyyden aura, välillä jäädään vähän niin kuin kuopimaan paikalleen, kunnes rysäytetään kerralla reilu loikka eteenpäin. Vaan niinhän se pätkätyöläisen elämäkin taitaa usein rakentua.

****

Kantaesitys 8.10.2013
Arvio ilmestynyt Hämeen Sanomissa 16.10.2013, väliotsikot toimituksen

07 lokakuuta, 2013

Älyvapaa kauhumusikaali tärähtäneistä perheistä

Charles Addamsin alun perin sarjakuvaksi luotu Addamsin kauhuperhe siirtyi 60-luvulla televisioon, 90-luvulla elokuviin ja 2010-luvulla näyttämölle. Makaaberia huumoria viljelevä perhe ei - huolimatta viistosta viehtymyksestään kärsimykseen ja kuolemaan - ole paha, vaan päinvastoin, keskinäinen rakkaus on suurta.

Perheen Wednesday-tytär on kasvanut aikuiseksi ja rakastunut tavalliseen poikaan. Nyt edessä on suhteen pelottavin askel: vanhempien tapaaminen. Kumpikin toivoo, etteivät omat vanhemmat vain tekisi mitään noloa. Voi, kunpa ne käyttäytyisivät ihan normaalisti. 

Tiina Puumalaisen ohjaama esitys ei ensin tahdo päästä liikkeelle, alku on introa toisensa perään. Meno alkaa vasta ”normaalin” perheen myötä, kun kummallisuuksia päästään rinnastamaan. Tässä kohtaa ovat käsikirjoittajatkin selvästi saaneet inspiraatiostaan kiinni. Oudot yrittävät näytellä normaaleja, normaalit taas ovat outoja ihan luonnostaan. 

Laura Alajääski pääsee Wednesdayna viimein tekemään musikaaliroolin, jossa upea ääni pääsee esille. Juha-Matti Koskelalla on haastava paikka olla se tavallinen, sympaattinen kaveri, siitä kun on särmää melko turha yrittää kaivaa.

Eriikka Väliahteen Morticia on fysiikkaa ja ääntä myöten hiottu hahmo, josta ei pintaa syvemmälle liene tarkoituskaan päästä. Puntti Valtosen Gomez on pohjimmiltaan pehmo, tyttären aikuiseksi kasvaminen ja vävypoikaehdokkaan ilmaantuminen kirpaisee isän sydäntä katkeransuloisesti.

Jukka Nylundin esittämällä Pugsleyllä on esityksen riipaisevin soolo: siskon menettäminen on pikkuveljelle niin kova paikka, että se on estettävä keinolla millä hyvänsä. Sillä kuka häntä sitten kiduttaisi tai koettaisi murhata?

Normaalit sulhasen vanhemmat, Minna Hokkanen ja Mika Honkanen, ovat pohjimmiltaan ihan yhtä tärähtäneitä kuin Addamsitkin. Kohtaaminen epäkonventionaalisen perheen kanssa paljastaa patoutuneet tunteet.

Kunpa Marshall Brickmanin ja Rick Elicen käsikirjoituksessa olisi edes yksi koukku, joka ei olisi ennalta arvattava! Nyt on taidettu luottaa liikaa siihen, että itsessään herkulliset hahmot riittävät. Vino ja paikoin pikkutuhma huumori kukkii kyllä yksityiskohdissa, mutta tahtoo jäädä irtovitsien tasolle.

Jos on käsikirjoitus epätasainen, on sitä myös Andrew Lippan musiikki. Tango ja lattarirytmit vetävät mukaansa vastaanpanemattomasti, mutta perinteisemmät musikaalinumerot jäävät aika mitäänsanomattomiksi. The Addams Family musikaalina on kuitenkin kertakaikkiaan älyvapaa veto, joka toimii paremmin kuin ensisilmäykseltä uskoisi. 

****

Ensi-ilta 4.10.2013
Arvio julkaistu Keskisuomalaisessa 7.10.2013

06 lokakuuta, 2013

Kyyneleitä vuosien varrella

Tanssista kirjoitan aina vähän eri positiosta kuin teatterista. Toimin aiemmin useamman vuoden tanssitiedottajana ja sen työn puitteissa toki tanssista tuli kirjoitettua paljonkin, mutta kriitikkomielessä en ole tanssista juuri kirjoittanut, eikä työkalupakkini sen suhteen ole kovin suuri. Tanssin suhteen kirjoittajapositioni on henkilökohtaisempi, kokemuksellisempi. 

Kävin eilen katsomassa Karttunen Kollektivin teoksen Lacrimae ja sitä katsoessa ja sen jälkeen mietin aika paljonkin sitä, miten oma tanssinkatsomiseni on muuttunut vuosien varrella ja kuinka monessa kohtaa olen törmännyt ja vaikuttunut nimenomaan Jyrki Karttusen teoksista. 

Oma tanssin katsomisen perustani rakentuu lapsuuden ja nuoruuden tanssiharrastukselle, jossa pääpaino oli klassisella baletilla, mutta sisälsi monia muitakin lajeja, katsojana taas Kuopio Tanssii ja soi -festivaalille, jossa tuli kouluikäisenä nähtyä monenlaisia esityksiä. Sitten meni reipas vuosikymmen, etten juurikaan ajatellut tanssia. Tanssin toki itse kausittain ja joitakin satunnaisia esityksiäkin näin, mutta olin niin perinjuurin kiinni teatterissa, ettei tanssi siihen yhtälöön oikein mahtunut. 

Syksyllä 2007 näin kaksi Karttusen koreografiaa, ensin Tanssiteatteri MD:n Pieniä pääosia Tampereen Teatterikesän OFF-ohjelmistossa ja sitten My Imaginary Friend is With Me -esityksen Liikkeellä Marraskuussa -festivaalilla. Ensimmäinen sai tuolloin innostuneen maininnan blogissa ja jälkimmäistä jo vähän ruodinkin

Sitten löysin itseni Tanssiteatteri MD:n tiedotushommista ja sain melkoisen intensiivikurssin kotimaiseen nykytanssiin, MD:n omien esitysten lisäksi kun oppimateriaalia tarjosivat paitsi jokakeväinen Tanssivirtaa Tampereella -nykytanssifestivaali, myös monet muut vierailuesitykset. 

Situation Room keväällä 2008 päätyi näköjään myös blogiin puitavaksi. Välissä näin Digital Duenden ja Keijun uudet tulemiset, ja viimeksi Teatterikesässä Jeminan monta elämää avasi jälleen sanaisen arkun

Karttunen aloitti tämän vuoden alussa Helsinki Dance Companyn taiteellisena johtajana, Karttunen Kollektiv taas ilmoitti kesällä pistävänsä pillit pussiin vuoden loppuun mennessä. Eilen nähty Lacrimae oli siis jäähyväisnäytös. 

Esityksen konsepti on odotuksia herättävä: säveltäjä Eero Hämeenniemi improvisoi barokkioopperoiden kuolinkohtausten musiikkia, Karttunen ja Sari Lakso kehollistavat noita kohtauksia yhtälailla improvisoiden. Ensimmäisen osan aikaan olin hieman skeptinen, Lakso ja Hämeenniemi tuntuivat toimivan melko lailla toisistaan erillisinä, Lakson tanssi oli myös varsin introverttiä, eikä tunne ihan tuntunut välittyvän rampin yli. 

Karttusen ja Hämeenniemen yhteispeli sen sijaan oli orgaanista ja tuntui aidosti toinen toistaan ruokkivalta. Kuten noissa aikaisemmissa ruodinnoissa on tullut todettua, nautin aivan mahdottoman paljon Karttusen huumorista, joka on koko ajan sillä terällä, että meneekö yli. Eikä koskaan mene. Se on samaan aikaan hysteerisen hauskaa ja viiltävän surumielistä. 

Kirjoitin Situation Roomin kohdalla aikanaan näin: "Jyrki Karttusen estetiikka on niin helposti lähestyttävää, ajatuksia herättävää ja kaunista, että itkin puolet esityksestä, puolet nauroin, vuoronperään molempia, välillä yhtäaikaa. Karttunen kuljettaa esitystä näennäisen kaaoksen kautta, ja onnistuu solmimaan siihen niin täydellisen dramaturgian, että ei voi kuin ihailla. Lisäksi Karttusen teosten taiteilu sentimentaalisuuden terällä menemättä imeläksi on tosi taitavaa." Saman pätkän voin tyynesti kopioida Lacrimaenkin kohdalle (helppoa, kun voi viitata itseensä eikä tarvitse keksiä uusia ilmaisuja!).

Aika aikaa kutakin, Karttunen Kollektiv lopettaa, mutta Karttunen jatkaa. Todennäköistä on, että käyn vielä monta kertaa vuodattamassa kyyneleitä katsomossa.

****

Karttunen Kollektiv: Lacrimae
Esitys 5.10.2013
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...