26 maaliskuuta, 2013

Ylensyöntiä West Endissä

Kävin kevätlomalla Lontoossa. Teatterin mekkaan kun kerran vei tie, piti näkemäni sitä itseään ja paljon. Neljä esitystä oli tavoitteena, mutta matkailijan kaveri eli ruokamyrkytys astui peliin kalkkiviivoilla ja saldo jäi kolmeen.


Nessut tanassa musikaaliin

Ensimmäisenä iltana katsoin Billy Elliot -musikaalin (traileri). Musikaalihan perustuu samannimiseen, vuonna 2000 ilmestyneeseen elokuvaan, joka on myös yksi lempielokuvistani. Musikaali on pyörinyt Victoria Palace -teatterissa vuodesta 2005. Kantaesitys palkittiin mm. parhaana uutena musikaalina vuoden 2006 Olivier Awardseissa. Nykyään esitys pyörii myös mm. Broadwaylla.

Musikaalin taustalla on sama työryhmä kuin elokuvassa, ohjaaja on Stephen Daldry, käsikirjoittaja Lee Hall ja koreografi Peter Darling. Sävellys on Elton Johnin, jonka nimiin koko idea näyttämöversion tekemisestä laitetaan. Tällä hetkellä Billyn roolia vetää neljä nuorta, roolissa on tähän mennessä nähty 36 näyttelijää, pojat kun tahtovat kasvaa roolista pihalle.

Ei ihme, että esitys on niin suosittu (Donmar Warehousen esityksessä juttelin vieruskaverin kanssa, joka kertoi nähneensä sen kuudesti!), onhan se perin taitavasti rakennettu. Tarina yhdistää nuoren pojan unelmat ja kasvukivut 80-luvun poliittiseen kuohuntaan. Ja siinä on tanssia, paljon ja taitavaa! Harrison Dowzell, joka oli näkemässäni esityksessä Billy-vuorossa, oli ihan mahdottoman hurmaava olematta kuitenkaan yhtään lässy. Loistomuksuja olivat myös Michaelia esittänyt Thomas Moore sekä Debbienä esiintynyt Dayna Dixon.

Elton Johnin musiikista jäi vähän kahtalainen olo. Toisaalta joukossa oli paljon tehokkaita ensemble-numeroita sekä tietysti ne muutamat takuuvarmat nessunkostuttajat. Sähäkämmissä numeroissa jäin kuitenkin kaipaamaan jotakin, mitä on vähän hankala määritellä. Ehkä elokuvassa soinut Marc Bolanin boogie on vaan niin syvällä omassa selkäytimessäni, ettei sir Elton vain onnistunut ihan sinne asti ulottumaan.

Itse esityksessä sattui kaikenlaista teknistä ongelmaa. Esityksen alkua oli päästy vain pari minuuttia, kun lavalta lähti ääni. Pieni sähkökatko Victorian alueella pisti tietokoneet sekaisin ja niiden buuttaminen kesti vartin verran. Toisen kerran safety curtain kohdattiin yhdessä esityksen huippukohdista, jossa Billy tanssii aikuisen itsensä kanssa. Ennätin ihmetellä noin sekunnin, miksi aikuinen tanssija räplää vaijeria nuoremman selkään vähän hankalan oloisesti, kun stage manager ilmaantui uudestaan lavalle "Hello, it's me again..." Tällä kertaa katkos kesti vain muutaman minuutin, mutta vaikka numero oli huima ja hieno, oli taika vähän tuossa keskeytyksessä päässyt lopahtamaan.

Victoria Palace on vuonna 1910 rakennettu koristeellinen teatteri, jonka parvekkeissa ja aitioissa ei kultauksia ole säästelty (virtuaalikierros). Hurjan sympaattisen kontrastin arvokkaaseen tilaan toi yleisö, joka oli huomattavasti rennommalla otteella liikkeellä, kuin mihin kotimaassa on totuttu. Tänne ei oltu tultu kunnioittavasti hiljentymään teatteritaiteen alttarille, vaan viihtymään sipsit ja drinksut kourassa. Minä tykkäsin. Ja myös täällä se urpo, joka jätti kännykkänsä päälle, sai varsin jäätävää palautetta kanssakatsojilta.


Skottidystopiassa ei verta säästelty

Toisena esityksenä näin James McAvoyn tähdittämän Macbethin, johon hankin lipun jo tammikuun alussa. Myönnettäköön, että mahdollisuus nähdä yksi lempinäyttelijöistäni näyttämöllä oli myös alkusysäys koko reissulle. Haitaksi ei ollut sekään, että kyseessä on Shakespearen tragedioista itselleni läheisin.

Macbethiä esitetään Trafalgar Studios -teatterissa, joka toimii tämän kauden nimellä Traf Transformed. Tulossa on Macbethin lisäksi neljä muuta Jamie Lloydin ohjaamaa ja Soutra Gilmourin lavastamaa, eri suunnista valtaa, politiikkaa ja väkivaltaa käsittelevää näytelmää. Ihan täysin tämä Trafalgar Studios/Traf Transformed -kuvio ei minulle auennut, en siis tiedä, onko kyseessä teatterin pysyvämpi nimenmuutos vai määräaikainen tapahtuma. Oli miten oli, kyseessä on joka tapauksessa mielenkiintoinen tapaus, sijaitseehan teatterikin aivan vallan varpailla, kivenheiton päässä parlamenttitalosta, Downing Street 10:stä ja Buckinghamin palatsista. Traf Transformed -projektiin kuuluu myös erilaisia ilmaisia keskustelu- ja reading -tilaisuuksia, lisäksi koululaisille ja teatterin ensikertalaisille on ollut tarjolla maanantaiesityksiin 15 punnan lippuja.

Tämähän ei ole McAvoylle ensimmäinen skottikuninkaan tulkinta, vuonna 2005 hän esitti Macbethiä BBC:n mainiossa sarjassa ShakespeaRe-Told, jossa nähtiin uusversioita neljästä Shakespearen näytelmästä. Tämän Macbethin löytää melko helposti Youtubesta, en kuitenkaan viitsi tekijänoikeussyistä linkata.

Lloydin Macbeth sijoittuu dystopiseen tulevaisuuteen, jossa Skotlanti on itsenäistynyt, sen jälkeen kun on tapahtunut ainakin ekokatastrofi sekä massiivinen terrorismiaalto, joiden jäljiltä maa on vajonnut arkaaiseen heimoyhteiskuntaan. Maailma on väkivaltainen ja armoton. Soutra Gilmourin visuaalinen suunnittelu tukee tätä tulkintaa hienosti (kuvia esityksestä sekä taustakuvastoa). Macbeth on sodasta traumatisoitunut sotilas, joka palaa kotiin keskenmenosta traumatisoituneen vaimonsa luokse. Eihän siitä mitään hyvää ja kaunista voi seurata. Lapsettomuus on molemmille fyysistä tuskaa.

Ohjaus ei säästele veren tai muidenkaan eritteiden kanssa. Veriset noidat huutavat kaasunaamareiden läpi, Macbeth kakoo pää pöntössä ja sen ulkopuolella varsin raadollisesti pitkin matkaa. Esityksen syke pysyy korkealla koko ajan eikä hengitystaukoja tarjota. Teatteritilaa on muokattu tätä kautta varten radikaalisti: näyttämöä on korotettu pari metriä ja kolme ensimmäistä korotuksen alle jäänyttä riviä on siirretty näyttämölle, osaksi näyttämökuvaa. Intiimi tila tuo esityksen todella iholle, jotkut murhat jopa käytännössä eturivien katsojien syliin.

McAvoyn, kuten muidenkin näyttelijöiden, tulkinta on hurja ja itseään säästelemätön. Jossain määrin jäin kuitenkin ihmettelemään tekstin käsittelyä nimenomaan Macbethin kohdalla. McAvoy lähes lauloi Shakespearen tekstiä, ilmaisun muuttuessa sitä epärealistisemmaksi mitä pidemmälle mielenhäiriöön mentiin. Myös skottimurre haastoi ei-natiivin katsojan ymmärrystä, vaikkakin itse teksti on toki tuttuakin tutumpi, joten kärryillä pysyin. Sama murre pisti korvat koville muuten myös Billy Elliotissa. Mutta vaikka ihan joka sanaa en ymmärtänytkään, nautin kyllä myös tästä esityksestä kovasti.

Claire Foyn Lady Macbeth oli myös vahvaa työtä, mutta erityisesti tässä esityksessä huomasin jälleen ärsyyntyväni siitä, miten tylsästi Shakespeare Ladyn hylkää. Edes hänen kuolemansa ei ole oman kohtauksensa arvoinen. Mieleen muistui Anna-Elina Lyytikäisen taannoinen versio TT:ssä, jossa Lady Macbeth liittyi kuolemansa jälkeen noitiin. Tietysti!

Ilman keskeytystä ei muuten myöskään tästä esityksestä selvitty. Aivan loppumetreillä Macbethin ja Macduffin taistelun aikana sai eräs katsoja sairauskohtauksen. Kun potilas oli saatu hoitoon, kevensi McAvoy hetkeksi tunnelman: "Niin, normaalistihan me otettaisiin kohtauksen alusta, mutta nyt me ollaan niin vitun poikki, että mennään siitä mihin jäätiin". Ja yy-kaa-koo, näyttelijät napsauttivat välittömästi järjettömän aggression päälle kuin mitään keskeytystä ei olisi ollutkaan. Ammattitaitoa.


Lopuksi vähän museoteatteria

Kolmas näkemäni esitys oli Donmar Warehouse -teatterissa esitetty Trelawny of the Wells, Arthur Wing Pineron komedia vuodelta 1898. Tähän esitykseen kiinnitin huomioni oikeastaan ohjaajan myötä, kyseessä on varsin mainioista epookkielokuvista kuten Sovitus, Ylpeys ja Ennakkoluulo sekä Anna Karenina tutun Joe Wrightin näyttämödebyytti. Näytelmä tai sen kirjoittaja ei minulle ollut entuudestaan mitenkään tuttu.

Tarjolla oli pukukomediaa teatterimaailmasta. Päähenkilö Rose Trelawny on Wells-teatterin päätähtönen, joka hylkää teatteriuran mennäkseen hyviin naimisiin. Kihlausaika ylhäisön keskellä on kuitenkin ahdistavaa ja Rose palaa takaisin teatteriin, vain huomatakseen, että on kadottanut taitonsa. Onneton kosija Arthur karkaa sydän särkyneenä myös teatteriin ja kas, lopulta rakastavaiset kohtaavat teatterin lavalla. Kauhean söpöä.

Esitys herkutteli erilaisilla teatterikikoilla, näyttelijäntyö oli viety ilmeisesti kohti sadan vuoden takaista tai sen karikatyyriä, taustafondiin maalattuja takanreunuksia tomutettiin teatraalisesti ja rekvisiitta ja erikoistehosteet olivat varsin näppärästi rakenneltuja. Eri henkilöhahmot kuvasivat erilaisia hierarkisia fakkeja, joihin näyttelijät aikanaan asetettiin (general utility, walking gentleman, ingenue jne.). Jollain tapaa minulle tuli kuitenkin sellainen olo, että tässä katsotaan nyt oppituntia, että "näin ne sitä silloin ennen teki, eiks oo hauskaa". Tämän ajatuksen päälle ei kuitenkaan oikein oltu päästy ja itselleni jäi epäselväksi, miksi Wright oli valinnut juuri tämän näytelmän ohjattavakseen.

Myönnän toki, että tämän esityksen aikana oma huomioni alkoi myös kiinnittyä esityksen sijasta tuohon lähestyvään ruokamyrkytykseen, joten fiilikseni saattaisi olla toisenlainen, jos olisin ollut ihan täysissä ruumiinvoimissa. Tarkkailin kuitenkin myös muun yleisön reaktioita ja siinä missä sekä Billy Elliotissa että Macbethissä porukka pomppasi spontaanisti pystyyn heti kiitosten alkaessa, sai tämä esitys melko kohteliaat taputukset.


Ja kouraan jäi...

Näin siis hyvin erilaisia esityksiä, mikä oli reissun tarkoituskin. Billy Elliot ja Macbeth olivat oikein maittavia, Trelawney of the Wells vähän nihkeämpi, mutta ihmehän se olisikin, jos ihan jokainen valinta olisi nappiin mennyt. Harmillisesti sairastumisen takia jäi näkemättä mielenkiinnolla odottamani Tricycle-teatterin Paper Dolls. jonka valitsin mukaan myös siksi, että näkisin muutakin kuin West End -tuotantoja. No, seuraavalla kerralla koetetaan nähdä sitten enemmän näitä off-proggiksia. Sillä ilman muuta Lontooseen pitää päästä toistekin teatteriövereitä hakemaan. Ja tietäähän sen, että kun ahmii, tulee väistämättä mahakin kipeäksi!

Ei kommentteja:

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...